Kreivi katsahti nuoreen naiseen hiukan hätääntyneenä ikäänkuin peläten, että tämän järki oli äkkiä sammunut. Helenan ilme kuitenkin rauhoitti häntä.
— Rakkausko oleellista ainetta? — toisti hän vähän typertyneenä, niinkuin aikanaan Sant'Anna. — En tiedä, en ole koskaan tutkinut sitä tieteellisesti — lisäsi hän hymyillen. — Ehkäpä kyllä, tosiaankin!…
— Sitä se on, sanoi Helena vakuuttavalla äänellä. — Kun mieheni esitti minulle sen väittämän, laskin leikkiä hänestä ja tieteestä. Nyttemmin olen varma, että he ovat oikeassa.
— Mikä teidät on saattanut siihen uskoon?
— Doran avioliitto.
Sitten hän, ikäänkuin peläten tulevansa antamaan perään tuntemalleen tarpeelle avata tunnustamattomista soimauksista, surusta ja loukkaantumisesta pakahtuvan sydämensä, ojensi äkkiä kätensä kreiville. Vanha herra kumarsi ja suuteli sitä hiukan pitempään kuin tavallista.
— Minä jätän sekä aatteen että tapahtuman teidän filosofisen mietiskelynne alaiseksi! sanoi rouva Ronald, huulillaan hymyn häive. — Näkemiin.
— Nuo amerikattaret ovat hämmästyttäviä, hämmästyttäviä, päätteli herra de Limeray poistuessaan.
XXVII.
Koko kuukauden ajan ennen neiti Carrollin häitä oli rouva Ronald uskollisesti ollut uskonnollista opetusta antavan katolisen papin oppilaana. Melkein joka päivä, usein keskeltä kiusauksia, oli hän mennyt herra de Ravelin luo. Hän ei aavistanut, kuinka oudolta hän näytti tässä työhuoneessa, jonka vihreät seinät olivat täynnä kirjoja ja huone niin sanoakseni täynnä uskon henkeä. Harvinaisen hienosti puettu kaunis amerikatar istumassa korkeaselkäisellä tuolilla vastapäätä vanhaa pappia, joka selitti hänelle katkismusta, se näky olisi viehättänyt niin sieluntutkijaa kuin taiteilijaakin.