Herra de Rovel oli ensiluokkainen jumaluusoppinut. Hän olisi mielellään karsinut pienekkäitä taikauskoja, joutavia taruja, jotka ikäänkuin loiskasvit peittävät katolisuuden suurta puuta ja hämmentävät sen kauniita piirteitä. Hän syrjäytti ne päättävästi rouva Ronaldin vuoksi ja koetti saattaa esille dogmien logiikan ja yhtenäisyyden, joka on kuin luotu vetämään puoleensa anglosaksilaista henkeä. Hän oli opettanut rouva de Kéradieuta, jonka luona hän usein seurusteli, ja tunsi jo jonkun verran amerikatarta. Nykyaikaisempana, älyllisesti kehittyneempänä oli Helena hänelle mielenkiintoinen tutkimisen kohde. Hän oli sekä ihastunut että hämmästynyt Helenan ajatustavan selkeydestä, itsenäisyydestä ja joustavuudesta, katsoen hänen erikoisessa määrässä edustavan Uutta Maailmaa, josta hän odotti Kirkolle joko mahtavaa apua tai peloittavaa vihollista, vaikeasti ohjattavaa itsepäistä lasta. Kun rouva Ronald ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, teki hän sen muodossa, joka häntä suorastaan järkytti.
— Minä olin pelännyt, sanoi hän, että katolisuus on liiaksi takapajulle jäänyt. Minä näen, että se päinvastoin on meille miltei liiaksi edistynyt! Se sisältää tieteellisiä aineksia ja aatteellisuutta, ja voi tyydyttää nykyaikaista henkeä. Luulenpa ettei kukaan vielä ole sitä ymmärtänyt: siitä johtuvat inkvisitsionin kauhut ja muu, mistä teidän Kirkkoanne moititaan. Puras, jonka avulla taiteilija kaivertaa mestariteoksia, voi raivostuneen käsissä muuttua murha-aseeksi!
Kuunnellessaan tätä mitä luontevimmalla äänellä lausuttua selitystä jäi herra de Ravel monen sekunnin ajaksi mykäksi hämmästyksestä. Hän oli usein tuskallisesti koettanut ymmärtää Kirkon tekemiä julmuuksia, tämän saman Kirkon, jonka ensimäisenä periaatteena oli ollut: »älä tapa!» Hän oli salassa tuntenut häpeää sen julmuuksista ja rikoksista; hän oli omasta kohdastaan koettanut niitä sovittaa jokapäiväisellä uhrautumisella ja yhä suuremmalla lempeydellä. Ja sen selityksen, jota hän turhaan oli etsinyt, antoi hänelle tuo nykyaikainen, selkeänäköinen, käytännöllinen amerikatar. Se tehosti aikojen valistumattomuutta. Hän katsoi rouva Ronaldiin ilmeeltään kiitollisena, ja tahtoen tunkeutua pohjaan saakka kysyi sitten:
— Eivätkö ensimäiset olleet sitä ymmärtäneet?
— Eivät täysin! He ovat kuolleet, raakalaiset ovat tappaneet: täytyy elää, tehdä työtä, auttaa toinen toistansa… Saatte nähdä, herra apotti, että katolisuus saavuttaa lopullisen kehityksensä Amerikassa.
Pappi ei voinut olla hymyilemättä.
— Toivoakseni Amerikka pitää arvossa sen dogmeja.
— Kyllä. Mutta se löytää niiden hengen, sen hengen, joka elähyttää.
Helenan oleskelu luostarissa, hänen käyntinsä Roomassa, varsinkin viimeinen, olivat jo totuttaneet hänet moneen seikkaan, jotka ilman sitä olisivat häntä tympäisseet. Uskonnon ulkonaiset menot miellyttivät häntä täydellisesti. Kun pappi oli selittänyt hänelle sakramentit, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Minä ymmärrän, sanoi hän, ne ovat suurenmoisia tunnuskuvia.