— Tunnuskuvia! huudahti herra de Rovel; mutta, lapseni, te ette ole laisinkaan ymmärtänyt! Ne ovat ehdottomia totuuksia.
Helena hymähti hiukan, sitten hän pyyhkäisi sillä päättävällä äänellä, jolla amerikatar lausuu vakaumuksensa, pöydän puhtaaksi kaikesta, mikä hänestä oli vain vanhan maailman tunteilua:
— Ehdottomia totuuksia yksinkertaisille, lapsille; teille, minulle tunnuskuvia.
Pappi aikoi vastustaa; mutta jokin ilme nuoren naisen kasvoissa ehkäisi sen.
Tuo sana »tunnuskuva, symbooli», tuli hänelle tuikkeeksi, jonka valossa hän saattoi nähdä oppilaansa sieluun. Perisynnin oppi, kolminaisuuden, lihaksitulemisen, lunastuksen salaisuudet olivat hänelle vain symboleja! Sillä tavoin hän ne siis käsitti! Herra de Rovelia kauhistutti, hän oli aina sielun pohjaan saakka järkytetty. Hän valvoi kokonaisen yön punniten tunnossaan, saattaisiko hän hyväksyä rouva Ronaldia kirkon jäseneksi. Tuntien mahdottomaksi saada häntä omaksumaan dogmeja muutoin päätteli hän, että uskonnon harjoitus tuo täydellisemmän uskon hänelle. Usko yksin voi tehdä oikeauskoiseksi; se oli tehnyt muitakin ihmeitä! Pappi oli muuten arvannut, että nuori nainen kärsi jotakin salavaivaa, että hän ei katolisuudesta etsinyt uusia vaikutelmia, vaan siveellistä tukea. Hän ei katsonut oikeudekseen sitä häneltä kieltää. Ja sitten… ja sitten voisi hänen esimerkkinsä saattaa monta muuta kääntymään.
Rouva Ronald ajatteli lakkaamatta tunnustusta, joka hänen oli tehtävä. Oli hetkiä, jolloin hän ei uskonut voivansa siihen mukautua; toisinaan taas tunsi hän vastustamatonta tarvetta. Kun hän tuli johonkin kirkkoon, värisytti rippituolin näky häntä; se veti häntä puoleensa, hirvitti ja tenhosi. Hän tunsi muuten kaikkia niitä epäilyksiä ja ahdistuksia, joita jokainen kääntynyt on kokenut.
Joka kerta kun hän oli palannut Pariisiin, oli hän tuntenut tarvetta käydä Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa. Hänen siellä viettämänsä vuosi oli häneen jättänyt sangen suloisen muiston, ikäänkuin suitsutuksen tuoksun. Johtajatar, joka ei ollut muuttunut, otti hänet aina vastaan äidillisen herttaisesti. Emilie-äiti oli viehättynyt hänen terveen ja vapaan nuoruutensa sulosta. Kaikista ulkomaalaisista, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan, oli Helena herättänyt hänessä suurinta myötätuntoa ja arvonantoa. Kun tämä nyt ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, säteilivät hänen kasvonsa; hän tarttui Helenan käsiin ja huudahti lapsellisessa uskossaan:
— Ah, lapseni, mikä onni! Pyhä Neitsyt itse, jolle te olette tuonut niin paljon kukkia, on antanut teille tämän armon.
Rouva Ronald sai hänen ilonsa kukkuralleen pyytämällä saada suorittaa vannoutumisensa luostarin kappelissa. Hän tahtoi tulla katolisen kirkon helmaan saman alttarin edessä, jota hän todellakin oli usein kukittanut ja joka hänestä tuntui niin tuttavalta.
Sanoessaan vaimolleen, että hänestä oli yhdentekevää, jos Helena kääntyi katolinuskoon, oli herra Ronald hiukan liioitellut oman henkensä avaruutta. Lähemmin mietittyään tuli hän ajatelleeksi sitä kohua, minkä tapahtuma synnyttäisi New Yorkin seurapiireissä ja hänen suvussaan, ja hän katui antamaansa suostumusta. Helena oli alussa säännöllisesti kertonut hänelle uskonnollisen käännytyksensä edistymisestä, mutta havaittuaan, että tämä keskustelunaihe näytti Henrikiä rasittavan ja kylmentävän, oli hän lakannut siitä puhumasta. Herra ja rouva de Kéradieu, ja kreivi de Limeray ja Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin johtajatar olivat sitten tässä suhteessa hänen ainoat uskottunsa; hän karttoi huolellisesti mainita aikeistaan veljelleen, ja tädilleen ja Doralle. Kun hänen oli määrä lähteä Skotlantiin 1. elokuuta ja palata sieltä Amerikkaan, pyysi hän kirkollisen vastaanoton tapahtuvaksi 20. heinäkuuta. Herra de Rovel suostui siihen estelemättä.