Edellisenä päivänä oli hänen kestettävä synnintunnustuksen kauhea koettelemus. Tämä toimitus vaatii niiltä, jotka eivät siihen ole tottuneet lapsuudestaan, suoranaista sankaruutta. Muutamia minuutteja oli Helena mykkänä, ohimot ja sydän tykkien, kykenemättömänä saamaan sanaakaan suustansa. Silloin tuli pappi hänen avukseen. Hän rohkaisi häntä tunnustuksen tekoon tenhoavalla hyvyydellä. Pian alkoikin henkinen tenho vaikuttaa hänen sieluunsa ja salaperäisen sopotuksen, varjosta kuuluvan hiljaisen äänen hypnotisoimana hän ei lopulta enää nähnyt herra de Rovelia. Silmät tuijottaen rippituolin valkoiseen pintaan — teki hän tunnustuksensa. Tietämättään loi hän siihen uutta henkeä. Ilman mitään synnin, persoonallisen rikoksen tuntoa, ikäänkuin olisi hän lääkärille selittänyt ruumiillisia vammojansa ja kipujansa, jotta tämä ne parantaisi, levitti hän papin silmäin eteen puutteellisuutensa, pintapuolisuutensa, turhamielisyytensä, viheliäisen kateutensa, onnettoman rakkautensa, jotta tämä auttaisi häntä niistä pääsemään irti, siveellisesti nousemaan. Harvoin oli herra de Rovel kohdannut niin vilpitöntä hyvään pyrkimystä, rakastunutta synnintunnustajaa, joka oli niin harras karkoittamaan sielustaan kunnian ryöväriä. Kun hän oli kuullut nuoren naisen tunnustuksen, vakuutti hän, että Helena oli katolisuudesta löytävä sen voiman, jota hän tarvitsi. Sitten lausui herra de Rovel synninpäästön sanat ja lisäsi lempeästi:
— Menkää rauhassa.
Helena poistui rippituolista kuin unissakulkija, polvet notkuen, katse harhailevana. Toinnuttuaan tunsi hän suloista kevennystä, sisäistä tyydytystä, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut kokenut.
Seuraavana päivänä ilmoitti hän miehelleen menevänsä Auteuiliin erästä uskonnollista toimitusta varten, sanoen vasta palattuaan ilmoittavansa mitä. Hänen liikutuksensa ei estänyt häntä pukeutumasta viehättävästi. Hän oli muuten sangen onnistuneesti sommitellut uskonluopumispukunsa: pitsikoristeinen hame mustaa silkkimusliinia ynnä siihen soveltuva kauluri, niinikään musta poimupäähine, siinä kimppu orvokkikukkia.
Luostarin kappeli oli koristettu kuin suurta juhlapäivää varten; kasvatit olivat kutsutut olemaan toimituksessa läsnä. Tasan kello yhdeksän saapui rouva Ronald, jota paroni ja paronitar de Kéradieu saattoivat risti-isänä ja äitikummina. Arkkipiispan luvalla oli hänet vapautettu hiukan tympäisevästä menosta, joka pysäyttää vastakäännytetyn kirkon ovelle. Hän kulki siis vapaasti rukousjakkaralle saakka, joka hänelle oli varattu, puhtaan ja kauniin äänen laulaessa Veni Creator. Sen jälkeen nousi herra de Rovel muhkeassa alttaripuvussaan alttarille. Nuori nainen vastaanotti ensin ehdonalaisen kasteensakramentin ja sitten käsi Raamatulla lausui entisestä uskostaan luopumisen ja uuden uskonsa tunnustuksen sanat. Pappi luki messun ja antoi hänelle Herranehtoollisen; nauttiessaan valkoista rippileipää ei hän tuntenut sitä uskonnollista hurmiota, jota hartaimmat kokevat, mutta oli hänellä kuitenkin oman mielenlaatunsa mukainen tunto kosketuksesta jumalaisen kanssa, kaiken sen kanssa, mikä luonnossa on kaunista ja ylevää. Muutaman hetken liiteli hän korkealla yläpuolella Doran, Lelon, viheliäisen rakkauden, lapsellisten turhuuksien. Mutta jälleen maan pinnalle palattuaan ajatteli hän äkkiä väristyksensekaista hämmästystä tuntien sen Kaitselmuksen tahdon outoutta, joka oli päättänyt, että tämä Euroopan matka päättyisi Dora Carrollille ja hänelle katolisen alttarin juurella, toiselle avioon, toiselle uskonmuutokseen.
Messua seurasi Te Deum; Helena poistui kappelista tämän kiitosvirren sävelten saattamana.
Emilie-äiti tarjosi herra de Rovelille, rouva Ronaldille ja de Kéradieuille hienot aamiaiset. Luostarin sääntö ei sallinut hänen itsensä ottaa niihin osaa, mutta hän istui mukana ja hoivasi entistä kasvattiansa koko ajan äidillisen hellästi, hyväillen häntä katseillansa ja selitellen, että hänelläkin oli osuutensa Helenan kääntymisen valmistukseen.
Palattuaan hotelliin meni Helena suoraan puolisonsa luo ja kietoen kätensä hänen kaulaansa sanoi ilosta loistavin silmin:
— Henrik, minut on vastikään otettu katolisen Kirkon jäseneksi.
Herra Ronald ei voinut olla osoittamatta yllättymistään ja tyytymättömyyden ilmaisua.