— Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.
— Pyytäkää, pyytäkää, tyttäreni! — vastasi kardinaali äskeisestä voitostaan vielä hyvällä tuulella.
— Nähkääs… minun ei ole tapana syödä yksin kaikkia hyvyyksiä, mitä minulle on annettu. Kun nyt elän täällä, pitäisi siitä olla Rooman köyhille jotakin hyötyä. Minä pyytäisin, että te mainitsisitte minulle semmoisia perheitä tai henkilöitä, joita voisin auttaa puutteesta, nostaa itseavustuksen kannalle. Minä ryhtyisin siihen mielelläni, sillä ainoalla ehdolla, että he sitten vuorostaan tekevät muille, mitä minä teen heille. Ei mitään armeliaisuutta, vaan ainoastaan keskinäistä avustusta: se on minun järjestelmäni.
Tällä kertaa avasi kardinaali silmänsä suuriksi ja antoi niistä näkyä, kuinka erinomaisesti tämä tarjous häntä miellytti.
— Hyvä on, minä lähetän luoksenne Don Agostinon, ja te selitätte hänelle järjestelmänne — sanoi hän hymyillen. — On tarpeen valvoa sen sovelluttamista, sillä puutetta kärsivien keskuudessa on paljon heikkoutta.
Laskien sitten kätensä miniäpuolensa olalle lisäsi hän lämpimästi:
— Dio vi benedica, figlia mia! Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni! Minä iloitsen kovasti, että ainakin näissä asioissa tulemme aina hyvin toimeen keskenämme.
Eikä Dora ollut unohtanut selittää Don Agostinolle aatteitansa hyväntekeväisyyden alalla. Tätä ne tietenkin aluksi syvästi hämmästyttivät, mutta lopulta oivalsi hän, että niissä oli hyvää, ja antautui sieluineen, ruumiineen nuoren amerikattaren järjestelmään. Hän oli ihastunut siitä innosta, millä nuori kreivitär seurasi suojattejansa, antoi hänelle anteeksi hänen kerettiläisyytensä, ja lauloi hänen ylistystään joka ihmiselle ja rukoili hänen puolestaan lapsellisen ja liikuttavan hartaasti.
Kymmenen kuukautta häiden jälkeen oli kreivittärellä ilo lahjoittaa puolisolleen poika, ihmeellisen kaunis ja virkeä lapsi. Hän tunsi siitä sitäkin suurempaa tyydytystä, kun hänellä oli ollut aikaa havaita, kuinka voimakas rodun ja isyyden tunne on italialaisessa. Perillisen syntyminen ei parantanut hänen välejään anoppinsa kanssa. Tuntien asemansa äitiytensä nojalla lujemmaksi käyttäytyi hän vielä tylymmin. Joka aamu vei imettäjätär pikku Guidon Sant'Annan palatsiin. Iltapäivällä vietiin hänet Pinciolle. Doran omaksuma englantilainen kasvatustapa tuotti hänelle moitteita: pää paljaana, jäsenet vapaina vietiin lapsi ulkoilmaan, oli sää mikä tahansa, ja tämä kaikki vielä Roomassa! Se oli sulaa hulluutta. Äitinsä pyynnöstä oli Lelo koettanut aikaansaada muutosta: mutta Dora oli tarmokkaasti selittänyt, että hänen aikomuksensa oli kasvattaa poikansa amerikkalaisittain, hankkia hänelle lihaksia ja terveys, joka tarvitaan toimelliseen elämään. Alituinen pelko, että pikkupoju joutuu näiden uudistuksien uhriksi, ylläpiti isoäidin sydämessä sammumatonta katkeruutta.
Yleensä oli Doralla näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa ollut paljon menestystä. Eräänä iltana huhtikuun alussa hämmästytti hän torstaivastaanotossaan vieraitansa sähkövalolla, jota oli antanut laajassa mitassa järjestää Fardellin palatsiin. Palatsin kauniit, italialaiset salit olivat siitä saaneet ikäänkuin uutta elämää. Uusi valo teki kyllä uudenaikaisen, mutta miellyttävän vaikutuksen. Pakinoitiin, keskusteltiin, keimailtiin. Seurassa oli ylhäisiä italialaisia tulisilmäisiä naisia, jotka kantoivat loistavasti pukujaan, jotka eivät aina olleet parhaan maun mukaisia, ja kuninkaallisia jalokiviä, ja vakaa- ja kylmäkasvoisia amerikattaria, joista monet olivat paremmin puetut, mutta sittenkin vähemmän siroja. Siinä omituinen eri rotujen ja kasvatusten vastakohtaisuus, elävä kuva Vanhasta ja Uudesta Maailmasta. Ja näiden naisten joukossa kauniita suurisilmäisiä miesten päitä, vartaloita, joiden miehevä ryhti antoi mustalle puvulle ylevän ja todella miehekkään sävyn..