Yhä solakkana, avion ja äitiyden kaunistamana, puettuna punervapohjaiseen valkoiseen pitsipukuun kulki Dora salissa edestakaisin markiisi Vergan kanssa.
— Luuletteko, kysyi tämä, että miehenne suostuu vastaanottamaan seremoniamestarin paikan, jota hänelle tarjotaan? Minä puhuin hänen kanssaan tänä aamuna ja hän lupasi ajatella asiaa.
— Huono merkki! sanoi nuori nainen painaen päänsä alas. Kun italialainen vastaa teille tahtovansa ajatella asiaa, merkitsee se, että hän ei suostu, vaikka ei tahdo sanoa sitä suoraan. En tiedä heikkouttako se on vai hyvyyttä.
— Molempia, vastasi markiisi hymyillen.
— Ehkä… Ei, nähkää. Lelo ei suostu. Hänellä on liiaksi suhteita toisaalla. Ja hänen omaisillaan on häneen salaperäinen vaikutusvoima. Hän ei tahdo sitä myöntää, mutta minä tunnen sen, hän on paljoa vähemmän »valkoinen» kuin silloin, kun häneen tutustuin. Se on vähän nöyryyttävää minulle. Minä lohdutan itseäni sillä, että ei hänen rakas ystävättärensäkään, ruhtinatar Marina, ole sen paremmin onnistunut häntä käännyttämään — sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. — Muutoin ällistyttää italialaisten luonne minua niin, että olen aivan ymmällä. Te olette viehättäviä, mutta liukkaita kuin ankeriaat. Kun minä esim. nuhtelen Leloa ja hän saa minuutinkaan mietinnän aikaa, todistaa hän, että hairahduksen tekijä olenkin minä ja sillä hetkellä minä hullu sen uskon.
— Niin, se on, juuri niin! sanoi markiisi sydämellisesti nauraen.
Sitten hän muuttuen taas vakavaksi lisäsi:
— Miehenne panee kuitenkin suurta arvoa teidän mielipiteellenne; hän kysyy aina teidän ajatustanne.
— Mitä talous- ja raha-asioihin tulee… mutta muussa ei.
— On suuri onni, että teillä on poika. Se antaa teille vaikutusvallan, jota ette milloinkaan muuten olisi saavuttanut anoppinne eläessä.