— Tiedän sen… Te italialaiset olette vielä täydellisiä itämaalaisia, te ette vielä tunnusta naisen arvoa.
— Mahdollista!.. Mutta palataksemme asiaamme, teidän täytyy koettaa taivuttaa Lelo vastaanottamaan tuo paikka.
— Minä yritän… mutta ilman onnistumisen toivoa! Hän ei tahdo antaa uutta iskua äidilleen, joka ei ole vielä tointunut siitä, että hän meni naimisiin amerikattaren kanssa.
— Olkoon, älkää siitä masentuko! Nähkää, markiisitar d'Anguilhon on saanut miehensä asettumaan edusmiesehdokkaaksi. Ja hänet on juuri valittu.
— Mitä joutavia!
— Ei, ihan totta. Ja jos kukaan näytti olevan luotu elämään toimettomana, niin kai hän.
— Mutta kyllä markiisitar on mahtanut tarvita aikaa miehensä käännyttämiseen… Eurooppalaiset ovat kummallisia olentoja. Kun amerikkalaiselle ehdottaa jotakin, vastaa hän heti myöntävästi tai kieltävästi, mutta te näytätte ensin syventyvän itseenne, hirvittäviin syvyyksiin saakka, ennenkuin päätätte. Minä alan tottua siihen, mutta se voi vieläkin saattaa minut kiristämään hampaitani!… Tiedättekö, että minä kahdessakymmenessä kuukaudessa olen tehnyt ihmeitä, mitä tulee kaikkiin niihin tunnetuihin ja tuntemattomiin esteihin ja ennakkoluuloihin, joita vastaan olen joutunut. Kun ajattelen sitä, en voi olla ihailematta itseäni. Jos olisin jäänyt Amerikkaan, en olisi koskaan saanut tietää, mihin pystyn.
— Minä myönnän, että tuntien teidän ja Lelon luonteet olisin luullut aviovaunujenne kitisevän enemmän.
— Ah! Minähän valan yhtämittaa öljyä pyöriin, viisauden öljyä, joka on sangen kallista! sanoi kreivitär vakavan näköisenä.
Sitten hän ikäänkuin vaihtaakseen keskustelun aihetta lisäsi: