— Menen haukkaamaan raitista ilmaa. Minä palaan muutaman minuutin kuluttua.
Käskettyään sammuttamaan valot meni kreivitär tapansa mukaan katsomaan pikku Guidoa. Harvinainen hellyyden ilme kasvoillaan katseli hän kuparinruskeiden kiharain peittämää kuvanihanaa päätä tarkastaen samalla lapsen unta; sitten koskettaen varovasti pienokaisen käsiä todetakseen lämpömäärän lähti hän pois kuulumattomin askelin.
Huolimatta miehensä usein toistetuista kielloista odotti hän häntä melkein aina. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, ettei useinkaan ollut muuta aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tänä iltana päätti hän sekä kirjoittaa rouva Ronaldille että myöskin täyttää markiisi Vergalle antamansa lupauksen. Hän halusi itsekin hartaasti Lelon kiinnittämistä hoviin. Lelo oli esitellyt hänet kuninkaalle ja kuningattarelle. Hänen monista pyynnöistään oli Lelo talven kuluessa saattanut häntä kahdesti Quirinaalin tanssiaisiin. Lelo oli tähän suostunut jonkinlaisena virallisena uhrauksena hänelle, mutta Dora tunsi hyvin, että hän katsoi sen riittäväksi.
Hän riisui juhlapukunsa, otti ylleen keveän viehättävän kotipuvun, meni istumaan tulen ääreen ja alkoi kirjoittaa erään korkean sähkölampun valossa kirjoitusalusta polvillaan. Hän täytti kahdeksan sivua ohutviivaisella suurella käsialallaan, joka oli hänen luonteelleen sangen tunnusomainen. Kirjeen valmistuttua katsoi hän kelloa: se oli yksi. Lelo oli luvannut palata heti, mutta, kuten tavallista, ei ollut pitänyt sanaansa. Tämä ajatus piirsi terävän viirun nuoren amerikattaren huulien pieleen. Aina, kun kreivi lupasi jotakin vaimollensa, oli hänen aikomuksensa se täyttää; mutta tottuneena elämään huolettomasti hän antoi jonkun ystävän, jonkun korttipelitilaisuuden, jonkun mitättömyyden houkutella itsensä viipymään. Palattuaan esitti hän kekseliäitä anteeksipyyntöjä, joita yksin italialainen keksii, helliä sanoja, jotka tekivät Doran aseettomaksi. Hän antoi ja pahoitteli jälkeenpäin heikkouttansa.
Istuessaan siinä odottamassa yön hiljaisuudessa Dora ajatteli mitä kaikkea näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa oli tapahtunut. Vähitellen alkoi hänen ajatuksensa uupua väsymyksestä, mielikuvat kävivät epämääräisiksi, ja hän nukahti.
Sant'Anna oli aikonut vain saattaa ystäväänsä klubille saakka, mutta olikin sinne tultuaan mennyt sisään. Hänelle oli ehdotettu viittä écarté-peliä; hän oli pelannut kymmenen, viisitoista, onni yhä huonompana. Huono onni korttipelissä harmittaa italialaista enemmän kuin rahan menetys: niinpä, kun Lelo kello kahden tienoissa astui pieneen saliin, kynttilä kädessä, palttoo hartioille heitettynä, hattu hiukan kallellaan, oli hän sangen pahantuulisen näköinen.
Sikeään alku-uneen vaipuneena ei Dora kuullut hänen tuloansa.
— Dora! sanoi hän.
Ja Dora hätkähti, avasi silmänsä ja oikaisi itsensä.
— Miksi et ole mennyt maata? On sietämätöntä tavata sinut aina kyyryssä kuin kissa pälymässä minun palaamistani.