— Niin on. Sinä arvaat oikein.
— Minun toiveeni eivät siis tule kysymykseen? Äitisi ja sisaresi merkitsevät sinulle enemmän kuin vaimosi.
— Sinä tahdot aikaansaada kohtauksen? Siinä tapauksessa hyvää yötä!
Ja Lelo otti kynttilänsä, käänsi selkänsä ja poistui salista.
Dora jäi vielä muutamiksi sekunneiksi kuin kivettyneenä istumaan, punastui sitten korviaan myöten, silmät välähtivät ja suuttumus ohensi hänen kasvojaan.
— Vai niin ovat asiat! huudahti hän ääneen.
— No hyvä, saammehan nähdä!
XXIX.
Yleensä tunnetaan italialaisia vähän ja huonosti. Heitä luullaan kiivaiksi, intohimoisiksi, helposti syttyviksi ja petollisiksi. Se on suuri erehdys. Tuli, joka vilkastuttaa heidän silmiään ja eleitään ja värittää heidän huuliaan, on vain pintapuolista. He ovat kylmäjärkisiä, laskevia, varovia intohimoisine eleineen, heikkoja voimasanoineen, itsekkäitä hyvyyden ja alttiuden ilmeineen. Heidän kielensä, jonka luulisi olevan vain kitaraa varten luotu, on päinvastoin ankaraa, ylhää, vaikeaa taivutella. Se ei sovellu pakinointiin eikä romaaniin, mutta se on mainio runouden ja filosofian väline. Italian rotu ja kieli ovat säilyttäneet kauan klassillisen sopusoinnun ja jäykkyyden. Vihdoin on niiden kehkeytyminen alkanut; ja tämä kehkeytyminen, jota jälleen saavutettu vapaus on edistänyt, näyttää kasvavan sivistyksen ja ulkomaisten avioliittojen avulla, viittaavaan loistavaan tulevaisuuteen.
Italialaisilla ja ranskalaisilla on tosin ollut sama äiti, mutta ei samaa isää. Italialaiset ovat latinalaisen rodun vanhempia ja laillisia poikia; se on antanut heille kauneutensa, eleittensä ylevyyden, naisellisen viehkeytensä. Sitten raiskasivat barbaarit taistelutantereilla jaloa naista ja tästä raiskauksesta ovat ranskalaiset syntyneet. Gallialaiset ja frankkilaiset ovat jättäneet heihin leimansa, jotakin unelmistaan, älystään; he antoivat heille notkean ruumiin, töykeät, säännöttömät piirteet, joita sentään äidin sielu jalostaa ja henkevöittää. Tämä velipuolisuus selittää sen salaisen vastakohtaisuuden, joka on olemassa molempien kansojen välillä, heidän kinansa, heidän sovintonsa, vihan ja hellyyden puuskansa. Heidän luonteittensa perinnäinen erilaisuus on varsinkin huomattavissa rakkaudessa ja avioliitossa. Amerikattarille on uskonkappale, että italialainen on ulkomaalaiselle parempi puoliso kuin ranskalainen, ja se on kiistämätöntä. Hänen luontonsa, vaikka hienostunut, on paljoa yksinkertaisempi. Aviollisessa elämässään hän ei tarvitse taidetta, mielikuvitelmia, ihanteellisuutta. Hän tahtoo, että hänen vaimonsa on sievä, antaa hänelle lapsia, rajoittaa mahdollisimman vähän hänen vapauttaan, ei rasita häntä tunteilemisella ja säästää hänen hermojansa. Kuten markiisitar Verga oli sanonut, on hän uskoton, mutta luotettava. Jos joku hyvä tilaisuus sattuu, hän katsoo jo miesarvonsa vaativan siihen tarttumista: se on vain ulkopinnan uskottomuutta ja hänen ulkopintansa on hyvin arkatunteinen. Hän harrastaa erikoisesti anglosaksilaista rotua: salatusta valintavaistosta etsii hän englannitarta ja amerikatarta. Nämä puolestaan tuntevat vastustamatonta vetovoimaa italialaiseen. Tottuneina toimen miehiin ihastuvat he ihmeen helposti tuohon laiskaan ja unelmoivaan olentoon. He eivät häntä ymmärrä, mutta he rakastavat häntä sitä suuremmin kuvitteluin. Niin oli Dorankin laita. Hänen puolisonsa oli hänelle elävä arvoitus, joka kiinnitti hänen mieltänsä, vimmastutti ja hurmasi häntä.