Hän ei ollut kerskunut sanoessaan markiisi Vergalle valavansa öljyä heidän aviovaunujensa pyöriin. Hän oli oppinut punnitsemaan sanojansa, lieventämään äkkipikaisuuttansa. Rouva Carroll, joka tunsi hänen luonteensa, ei ollut kummastuksestaan tointua. Avioliittoonsa saakka oli Dora todellakin ajatellut vain itseänsä; nyt hän unohti itsensä eikä se tuntunut hänestä edes katkeralta. Lelo oli tullut hänen ainoaksi huoltonsa kohteeksi; Dora ajatteli vain hänen nautintoansa, eikä omaansa. Hän näki sangen selkeästi miehensä puutteet ja heikkoudet, mutta luki ne hänen kasvatuksensa syyksi. Hän piti hänen perhettänsä vastuunalaisena hänen huonosta tuulestaan, pienestä vilpistään, itsepäisyydestään. Tätä perhettä, yksinomaan sitä vastaan kohdistui nuoren naisen suuttumus… Anoppiaan ja kälyään hän soimasi tämänkin illan myrskyisestä päättymisestä, kun hän raivosta vapisevin sormin riisuutui ja toisti:
— Vai niin ovat asiat!… No hyvä, saammehan nähdä!
Miehelle on yleensä ihmeteltävän helppoa unohtaa tekemänsä vääryydet. Italialainen osaa ne korjata paremmin kuin kukaan; hän on siinä mestari. Seuraavana aamuna saapui Lelo kasvot hyväntuulisuutta säteilevinä ja ehdotti, että he iltapäivällä lähtisivät ajelemaan phaeton-vaunuilla. Tämä oli Doran suurimpia nautintoja. Hän ei rohjennut rangaista itseänsä kieltäytymällä: hän suostui mutta täysin arvokkaasti välinpitämättömän näköisenä. Hän oli muuten yöllä keksinyt loistavan ajatuksen, josta hän nautti jo ennakolta.
Samana iltana oli heillä päivälliskutsut Yhdysvaltain lähettilään kunniaksi. Kutsumakirjeet oli lähetetty jo viikkoa ennen. Näillä päivällisillä, joille oli kutsuttu diplomaattikunnan jäsenet, roomalaisia, hänen lankonsa ja kälynsä, tulisivat kaikki pöytäkoristukset olemaan valkoisia. Valkoisia! Aivan valkoisia! Se oli se loistava ajatus, joka yöllä oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Ah! hänen miestään yritettiin johtaa takaisin mustaan puolueeseen! Hyvä on! Hän tekee valtiokaappauksen ja leimaa lopullisesti hänen puoluevärinsä! Mikä voitto ja kosto! Tämä ajatus ylläpiti koko päivän vahingonilon kiiltoa hänen silmissään. Hän pyysi Lelon uskomaan koko järjestelyn hänen haltuunsa; hän halusi nähdä, selitti hän, eikö hän voisi hyvin suoriutua semmoisesta tehtävästä yksin. Lelo ei saisi ennakolta mitään nähdä eikä kysyä. Lelo lupasi hilpeästi, ettei hän kuule eikä kurkista.
Sattuma edisti Doran suunnitelmaa. Aamiaisen aikana sai kreivi sähkösanoman Frascatista, kilpa-ajotallinsa hoitajalta, että hänen mielihevosensa oli sairas. Hän lähti heti matkaan eläinlääkäri mukanaan. Kaikki kukat, jotka kreivitär oli tilannut, saapuivat iltapäivällä ja hän vietti suljettujen ovien takana tuntimääriä pöytää koristellen. Ja nautti ennakolta vaikutelmasta, minkä tämä kepponen tekisi hänen lankoonsa, kälyynsä ja… puolisoonsa. Puolisoonsa! Niin, se puoli asiaa ei hänelle tuottanut ehjää nautintoa. Kenties hän suuttuisi? Hän ymmärsi äkkiä tekonsa koko kavaluuden. Hetken hän jo katui, ajatellen kardinaalia, joka varmaan sitä paheksuisi, mutta kohautti sitten olkapäitään. »Vähät kaikesta! Kerran kuitenkin täytyy antaa asianmukainen opetus kaikille Sant' Annoille ja näyttää, mitä ainesta amerikatar on!»
Lelo palasi Frascatista niin myöhään, että hän parahiksi ehti pukeutua. Kello kahdeksan olivat kaikki vieraat koolla salissa. Kun palvelija oli ilmoittanut päivällisen valmiiksi, tarjosi kreivi käsivartensa Yhdysvaltain lähettilään puolisolle. Tullessaan ruokasalin kynnykselle sattuivat hänen silmänsä suurenmoisesti koristettuun pöytään. Hän kalpeni äkkiä ja puri huultaan saadakseen hillityksi suuttumuksen, joka kiehahti hänessä. Valkoiset päivälliset!… Hänen vaimonsa oli uskaltanut!… Ei kukaan voinut siitä erehtyä. Istuutuessaan vastapäätä puolisoansa kohtasi Dora puolisonsa kiiluvan katseen: hän kesti sen ilman uhmailua ja ilman heikkoutta, puristaen hiukan huuliansa karaistakseen itseänsä. Kääntäen sitten päänsä herttua ja herttuatar Avellinaan päin näki hän suureksi tyydytyksekseen näiden olevan kiihdyksissään ja myrtyneenä.
Donna Pia tointui pian ja katsellen pöytää lausui ajattelemattomasti:
— Niinhän nämä ovat kuin kihlajaispäivälliset!
— Pikemminkin valtiolliset! vastasi kreivitär. Valkoinen on paikallaan, kun saa kunnian vastaanottaa Italian kuninkaan luona olevan lähettilään — lisäsi hän hymyillen maanmiehelleen.
— Ah! se on totta! Minä olin sen unohtanut! sanoi herttuatar ylhäisen ylimielisesti. Se oli hyvin sievä ajatus.