— Niin, niin sen täytyy olla! — sanoi rouva Ronald vilkkaasti. — Eilen kuunnellessani teitä tunsin kuin sisäistä kohotusta, entistä suurempaa halua hyvään.
Papin silmissä tuikahti ilon välke.
— Olen onnellinen, että sanani on tehnyt teihin sen vaikutuksen.
— Minä tunsin, että teillä on suuri voima, ja olen herra Jules Bois'n neuvon mukaan tullut pyytämään teitä auttamaan minua…
— Missä suhteessa?
Helena punastui, loi katseensa alas, eikä saanut mitään sanotuksi.
— Puhukaa! — sanoi bramiini käskevän lempeästi.
— Niin… tuota… Minä tahtoisin parantua rakkaudesta, joka kalvaa elämääni, joka näännyttää minut, joka on toivoton — lausui rouva Ronald hermostuneella päättäväisyydellä, joka ilmaisi hänen kärsimystänsä. — Minä olin ajatellut, että te voisitte minua auttaa. Se näyttää teistä ehkä oudolta…
Katsoen huolestuneena bramiinia hän sitten lisäsi:
— Toivoakseni ette pidä minua hulluna?