— Niinpä vapauttakaa minut! vastasi rouva Ronald rukoilevalla äänellä.
Mihin uskontoon te kuulutte?
— Katoliseen. Minä olen kääntynyt.
Sen parempi. Onko teillä vakaa halu, luja tahto saada rauha?
— Onko!… Oh, te ette tiedä, ette voi tietää, lausui Helena äkisti, kuinka tuskallista toivoton rakkaus on. Se on pahempi kuin ruumiillinen kipu.
Outo ilme, kevyt liikutuksen väre karehti bramiinin kasvoilla. Se oli kuin säälin heijastus. Sitten muuttui hänen ilmeensä taas jäykäksi. Hän kohdisti nuoreen naiseen katseen, joka ei nähnyt hänen hyasinttivärisiä hiuksiansa, hänen kauneuttansa, hänen hienoa pukuansa, vaan näytti tahtovan hänen otsansa läpi lukea hänen sieluansa.
— Koettelemus, jonka olette kestänyt, on ollut teille hyväksi — lausui Cetteradshi hitaasti — se on kehittänyt teidän korkeimpia ominaisuuksianne, vähentänyt joutavanpäiväistä turhuuttanne. Tulonne minun luokseni on merkki siitä, että sitä on kestänyt nyt kylliksi. Minä voin tehdä siitä lopun. Minä voin lopullisesti kääntää teidän ajatuksenne hyvää, onnettomia, vähäväkisiä kohti ja antaa teille veljeydentunteen, joka tekee armeliaisuuden jumalaiseksi iloksi. Tahdotteko sitä?
— Kaikesta sydämestäni!
Silloin nousi Cetteradshi, ja kosketti sormillaan amerikattaren otsaa. Hänen vartalonsa näytti suurenevan, hänen kasvonsa saivat tavattoman tarmon ilmeen. Hänen silmänsä olivat kuin valon ja voiman silmät, hänen huulensa mutisivat hiljaa. Hänen sormiensa kosketuksesta tunsi Helena ensin sydämentykytystä, ankaraa liikutusta, jopa vastahakoisuutta, mutta sitten äkillistä rauhaa.
— Nyt menkää rauhassa! määräsi bramiini.