XXXIII.
Bramiinin tahto oli ihmeellisen suggestion avulla vaikuttanut rouva Ronaldin sieluun. Se oli vapauttanut hänen ajatuksensa, tehnyt Sant'Annan muiston voimattomaksi. Sen vaikutus ei ollut ohimenevää, se ilmeni yhä voimakkaampana, salaperäisesti kehkeytyen. Helena alkoi tuntea uutta iloa elämisestään, kauneudestaan. Hänen silmänsä kirkastui jälleen seesteiseksi, hänen kasvonsa avoimiksi, hänen hilpeytensä luontevaksi. Hän lähetti Doralle kauniita pukuja, tiedusteli kuulumia hänen pojastaan, mitä hän ei koskaan ennen ollut saattanut tehdä. Ja tämä kaikki tapahtui ilman vähintäkään väkinäisyyttä hänen mielenlaatunsa oli yksinkertaisesti muuttunut. Mutta otsallaan tunsi hän yhä bramiinin kaksi sormea. Joka päivä samalla hetkellä, jolloin hän oli joutunut kosketuksiin bramiinin kanssa, palasi tämä järkähtämättömän täsmällisesti hänen mieleensä; Helena tunsi jälleen hänen katseensa tenhon, tunsi muutaman sekunnin liikutusta ja sen jälkeen erikoista hyvän tunnetta.
Herra de Limeray huomasi pian tämän muutoksen. Rouva Ronald oli ilmeisesti jälleen saavuttanut mielensä tasapainon. Hänen kasvonsa olivat jääneet hieman vakaviksi, mutta niistä oli kadonnut se pateettinen ilme, joka niin monta kertaa oli ilmaissut hänen lemmentuskansa. Ja vielä pätevämpi todistus: kun puhuttiin Sant' Annasta, ei hänen katseensa enää kaihtanut, ei suunpieli värähtänyt. »Ruhtinas» ajatteli aluksi, vanhan tottumuksensa mukaan: »Kuka se on?» Hänen epäluulonsa kohdistuivat Willie Greyhin. Hän huomasi pian tehneensä mielettömän päätelmän. Mitä siis oli nuoressa amerikattaressa tapahtunut? Oliko hänen paranemisensa aikaansaanut joku taitava rippi-isä vai jokin suuri pettymys? Hermostuneena, kun ei osannut arvata, toivoi kreivi, että jokin varomaton sana jonakin päivänä antaisi hänelle arvoituksen avaimen.
Viikkoa ennen Ronaldien paluuta Amerikkaan esitti kreivi de Limeray, joka oli ollut heidän luonaan aamiaisella, Helenalle, että he menisivät katsomaan kansainvälistä maalausnäyttelyä Georges Petit'n salonkiin. Hänellä oli erikoinen harrastus käydä taidenäyttelyissä kauniiden naisten kanssa. Castiglionen hotellista Séze-kadulle on lyhyt matka; he läksivät kulkemaan jalkaisin. Kävellessä alkoi rouva Ronald kertoa Bodinière'issâ kuukausi sitten kuulemastaan bramiinin esitelmästä. Jostakin selittämättömästä vaistosta oli hän tähän saakka siitä vaiennut. Hän kertoi mitä Cetteradshi oli sanonut menneistä mestareista. Hän kuvasi tämän olentaa ja pukua innolla ja ihailulla, jotka huvittivat kreiviä, ja kysyi sitten äkkiä, hipaisten juuri sitä salaisuutta, jota hän ei tahtonut ilmaista, niinkuin naisten ja lasten tapa on:
— Uskotteko te suggestion voimaan?
— Epäilemättä!… Mehän harjoitamme sitä enemmän tai vähemmän alinomaisesti toisiimme nähden, joskuspa itsemmekin suhteen. Se on se kyky, joka luultavasti on valloittajaan ja kansanjohtajat suurena voimana. Sanotaan, että sen avulla voi parantaa mieli- ja hermosairaita, mutta parantajia on luullakseni vähän.
— Cetteradshi on ainakin yksi. Hänen katseessaan, hänen sanassaan on tavaton tenho. Häntä kuunnellessamme olimme kuin hypnotisoituja, meidän »sydämemme tulivat palaviksi», kuten Raamattu sanoo. Me olisimme antaneet hänelle kaikki, mitä hän olisi tahtonut, rahamme, tavaramme, apumme…
— Eikö hän teiltä mitään pyytänyt?
— Ei mitään.
— No, sitä parempi! — sanoi herra de Limeray leikkisällä äänellä. — Yhtäkaikki, varokaa leikkimistä magnetismilla, suggestiolla ja kaikilla semmoisilla vaarallisilla ilmiöillä. Jos on olemassa hyviä edustajia, niin on huonojakin… Muistakaa Edenin opetusta, oi Eeva! — lisäsi kreivi hienosti hymyillen.