Sézen kadun näyttely saattoi tuskin huvittaa muita kuin taiteilijoita ja erikoisia asiantuntijoita. Siellä oli vain luonnoksia ja tutkielmia, jotka palauttivat mieleen suurten ja kuuluisain taulujen syntymistä. Salissa oli vain vähän väkeä, kun rouva Ronald ja herra de Limeray saapuivat. Silmäiltyään hiukan ympärilleen kääntyivät he Willie Greyn pinkoseinämää kohti. Nuoren mestarin värinsävy teki sen jo kaukaa tunnettavaksi.
— Titanian hulluus! — huudahti kreivi huvitettuna. — Sitä kanaljaa! minulle hän ei ole milloinkaan puhunut näistä luonnoksista! Hän olisi voinut luovuttaa ne minulle korvaukseksi itse taulusta, joka suureksi mielipahakseni pääsi livahtamaan käsistäni… Mutta eikö juuri teidän veljenne ollut sen ostaja?
Liikutuksen väre karehti nuoren naisen kasvoille.
— Hän sen osti — lahjoittaakseen sen minulle, — vastasi hän omituisesti naurahtaen. — Titanian hulluus on nyt minulla. Se on minun pukuhuoneessani.
— Pukuhuoneessanne! sanoi herra de Limeray hämmästyneen näköisenä.
— Hyvässä seurassa, olkaa siitä varma: Leloirien ja Corellien kanssa.
— Peijakas! Te vaatetatte pukuhuonettanne muhkeasti.
— Niin. Kun vietän siellä jokseenkin paljon aikaa, olen sijoittanut sinne kauniita tauluja. Se viihdyttää silmää; siitä heijastuu aina hiukan kauneutta…
Herra de Limeray tarkasteli Willie Greyn luonnoksia. Varsinkin viimeistä, johon hän oli kiinnittänyt katseensa.
— Mestariteos! sanoi hän. Tuossa metsänkolkassa on päivännousun ja kevään tuntua. Titania on ihana tuolla sammal- ja orvokkivuoteellaan. Näkee, että hän juuri on herännyt. Aasia kohtaan kääntyneessä katseessa on juuri semmoista unen ja lemmen hurmiota, joka luo haaveiluja… Mutta tässähän meillä on heti esimerkki suggestiosta! — huudahti kreivi kasvot äkillisen keksinnön kirkastamina.