— Sitä siinä on! sanoi rouva Ronald. Se on kumman nykyaikainen!
— Minä uskon todellakin, että ne, joita sanomme mestareiksi, ovat kirjoittaneet jonkinlaisina meedioina suuren innoituksen vallassa kirjat, joista ihmiskunnan on otettava selko. Tarvitaan vuosisatoja niiden ymmärtämiseen. Ne saattavat ihmiskuntaa sen vaelluksen päähän saakka, sillä niihin sisältyy kaikki filosofia, kaikki sielutiede, kaikki tiede. Ihminen on tavailemaan tuomittu olio, joka ei täällä maan päällä opi milloinkaan sujuvasti lukemaan. Me emme ole vielä ymmärtäneet Raamattua, emme Dantea, emme Shakespeare'iä. Siinä heidän kuolematon viehätyksensä. Muuten, ensi lukemalla ymmärretty kirja ei jää eloon… Siitä johtuu mieleeni, rouva Ronald, että olen teille suuressa kiitollisuuden velassa?
— Tekö minulle?
— Niin… siitä, mitä kerran sanoitte minulle rakkaudesta.
— Ah! Mutta on kumma, etteivät runoilijat ja romaaninkirjoittajat vielä ole käyttäneet hyväkseen tieteen keksintöä. Sehän voisi antaa heille niin paljon uusia näkökohtia tässä ikuisessa aiheessa.
— Se on totta. Esimerkiksi rakkauden parantaminen suggestion avulla… se olisi suurenmoista.
Näistä ilman mitään sivuajatusta lausutuista sanoista sävähtivät rouva Ronaldin kasvot niin punaisiksi, että kreivi aivan hätkähti. Ja silloin hän äkkiä ymmärsi. Hänellä oli arvoituksen avain.
— Esimerkiksi, jatkoi hän säälimättä, uhkea valkopukuinen bramiini, semmoinen kuin teidän Cetteradshinne, laskemassa käsiänsä kauniin naisen, nykyaikaisen Eevan päälle, karkoittaakseen viettelijän kuvaa: Titanian parantuminen. Mikä ihana taulu! Minä puhun siitä Willie Greylle. Minä näen sen jo hengessäni.
Helena nousi äkkiä:
— Ja minä näen, että me emme näe mitään, sanoi hän hiukan kuivahkolla äänellä. Tuossahan on Carrier-Bellense'in tauluja.