Herra de Limeray seurasi rouva Ronaldia vastustelematta. Hän kulki hänen kanssaan tunnollisesti kautta salin taululta taululle, mutta oli ilmeisesti hajamielinen. Hän tarkasti Helenaa salassa. Cetteradshi siis oli aikaansaanut tämän ihmeen! Rouva Ronald oli tunnustanut tunteensa hänelle! Oli mennyt hänen luokseen hakemaan parannusta! Taulu, jota hän oli kuvitellut, painui kreivin mieleen.
»Minä saan Titaniani», ajatteli hän.
Ja sitten hän katsellen Helenaa toisti ihastuneena itsekseen:
»Amerikattaret ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä!»
XXXIV.
Sant'Annain valkoinen päivällinen oli viikon päivät yleisenä puheenaineena ja tuotti Lelolle, kuten hän oli arvannut, paljon ikävyyksiä. Hänen täytyi sietää sanomalehtipakinoitsijain viittailuja, toisten ylistystä, toisten moitteita ja päälle päätteeksi äitinsä ja enonsa kardinaalin vakavat nuhteet. Inhimillisenä aviomiehenä ei hän ollut antamatta vaimonsa tuntea tämän aiheuttamaa huonoa tuultaan. Mutta Dora, joka tunsi itsensä syylliseksi, osoitti ihmeteltävää kärsivällisyyttä, käytti runsaasti mainiota viisauden-öljyänsä ja osasi hillitä kiivaat sanat, jotka niin helposti kihahtivat hänen huulilleen. Hänen onnistui näin palauttaa sovinto, saipa hän aikaan vieläkin enemmän.
Eräs nimetön kirje väitti Lelon edelleenkin ylläpitävän lemmensuhdettaan ruhtinatar Marinan kanssa. Dora tunsi mustasukkaisuutta.
Kerran, kun puolisot aamiaisen jälkeen palasivat pikkusaliin, missä kahvi tarjottiin, sanoi hän miehensä kasvojen ilmettä tarkastaen:
— Lelo, äiti tahtoisi tietää suostummeko vai emme saattamaan häntä Amerikkaan. Siinä tapauksessa, että se sinusta tuntuisi liian ikävystyttävältä, voisin minä saattaa häntä yksinkin…
Sant'Anna, joka oli nostamassa kuppia huulilleen, hämmästyi siinä määrin, että laski kupin takaisin lautaselle.