Ja lähestyen vaimoansa kietoi kreivi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen päätään povelleen:
— Katsos, rakkaani, älä huolestu minun mielikuvistani: ne ovat sangen viattomia, voin vakuuttaa. Kahteen vuoteen, jotka olemme olleet naimisissa, ei minussa ole ollut edes uskotonta ajatusta taikka halua… Me voimme olla sangen onnellisia kahden; mutta älä katkeroita onneamme pikkumaisilla vaatimuksilla, porvarillisella mustasukkaisuudella. Kun olin lapsi, ei koskaan erehdytty, jos minun sanaani tai ymmärrykseen! luotettiin. Luota minuun.
Dora Sant'Anna — ei enää Dora Carroll — käänsi huulensa kättä kohti, joka häntä hyväili, ja suuteli sitä nopeasti. Sitten hän irtautui syleilystä ja katsoi miestänsä silmiin.
— Onko totta, että ruhtinatar Marina on ollut sinun ensimäinen rakkautesi? kysyi hän voimatta pidättää polttavaa kysymystä.
— Hän on ollut ensimäinen nainen, jota olen ihaillut, vastasi kreivi käyttäen taitavasti amerikkalaista »ihailu» -sanaa. — Ja koeta nyt unohtaa tuo katala kirje. Olisi liian suuri tyydytys meille pahaa suovalle ilkiölle, joka sen on kirjoittanut, että sinä siitä häiriintyisit.
Näin sanoessaan katsahti Sant'Anna kelloon.
— On jo puoli kahdeksan. Menkäämme pukeutumaan.
Dora oli liiaksi naisellisentunut Euroopassa olonsa aikana, jotta olisi voinut olla käyttämättä tätä erinomaista tilaisuutta saavuttaakseen, mitä halusi.
— Asiasta toiseen, Lelo. Sinä et ole vielä vastannut tiedusteluuni Amerikan-matkasta. Jos tänä iltana sanoisit äidille, että me saatamme häntä, ihastuisi hän ikihyväksi.
— Ja sinä myöskin?