Yhdysvalloissa on rikkaitten piirissä sangen vähän perhe-elämää. Vaimot, jotka tuntevat olevansa älykkäitä, pitävät velvollisuutenaan kehittää älyään: niinkuin Ibsenin sankarittaret tahtovat he kehittää yksilöllisyyttään ja unelmoivat miehistä eristäytymistä, syöksyvät suinpäin opintoihinsa, viettävät aikansa kirjallisissa ja tieteellisissä kerhoissa ja jättävät kodin ja lapset Herran huomaan. Maailmannaiset ajattelevat vain huvituksia. Molempien puolisot ovat kaiken päivää kiinni asioissaan. Kotia palatessaan eivät he siellä tapaa kotilieden viihtyisyyttä. Heidän ei sallita riisuutua valjaista, vaan ainoastaan vaihtaa asua, eikä raskain useinkaan ole työasu.
Herra Ronald uhrasi klubinsa tullakseen auttamaan vaimoaan, kun tämän oli pukeuduttava. Hän nautti vaimonsa näkemisestä kaikkien noiden sirojen silkkien ja timanttien keskessä, jotka kuuluivat tämän koristeluun. Tänä kaksinolon hetkenä puheli kumpikin tavallisesti kaikesta, mikä kiinnitti mieltä. Mies taiteesta, tieteestä, valtiollisista asioista; vaimo taas vuorostaan kertoi päivänsä vietosta seuramaailmassa ja siellä liikkuvista juoruista. Helena olisi ollut sangen loukkaantunut, ellei hänen puolisonsa olisi ottanut häntä mukaan henkiseen elämäänsä; mutta hän kuunteli miehensä puhelua tuskin puolellakaan korvalla. Onneksi ei kumpainenkaan huomannut, kuinka harvinaista ja pintapuolista heidän henkensä kosketus oli.
Rouva Ronald oli toimelias, kuten yleensä amerikattaret. Jota enemmän vierailuja, huvituksia ja muuta senkaltaista toimintaa hän päivän mittaan ehti suorittaa, sen tyytyväisempi hän oli. Siitä huolimatta rasitti häntä joskus elämän tyhjyyden tunto.
Kun on pitemmän aikaa liikkunut amerikattarien parissa, voi ensi, silmäyksellä erottaa ne, joissa on latinalaista tai kelttiläistä verta. Edellisten silmissään on enemmän unelmaa. Heillä on enemmän ruumiillista viehkeyttä ja herkkyyttä. Heidän luonteessaan enemmän vivahduksia ja vähemmän lujuutta; eikä heidän siveytensä ehkä ole yhtä järkkymätön. Rouva Ronaldin kantaisä oli eräs Toulouse'in hugenotti. Hänessä oli vieraita, saksilaisrotuisia aineksia, ja nämä ainekset synnyttivät, käyttämättä jääneinä, erikoista sisällistä liikettä, jonkinlaista aiheetonta tyytymättömyyttä, jota hän nimitti hermostuneisuudeksi. Seuraelämän huvit eivät häntä milloinkaan olleet täysin tyydyttäneet. Hän oli ryhtynyt tutkimaan eriskummaisia aloja: buddhalaisuutta, salatieteitä, yhteiskunnallisia kysymyksiä — mutta tutkinut niitä tietenkin naisten tapaan. Kun hän jostakin ranskalaisesta romaanista luki jonkun suuren intohimon erittelyä, ja sitä hän alati etsi, surkutteli hän itseänsä, ettei koskaan ollut kokenut sellaista. Oli kuin häntä olisi loukattu, kohdeltu kuin lasta. Hän mietti, mahtoiko eurooppalaisen sielussa olla enemmän säikeitä kuin hänen omassaan vai eivätkö sitten hänen sielunsa säikeet olleet värähtäneet. Hänen puolisonsa herättämä rakkaus tuntui hänestä arkipäiväiseltä. Tietämättänsä nurkui hän ettei Henrik milloinkaan ollut näyttänyt hänelle olentonsa pohjasakkaa; hartioitaan kohauttaen sanoi hän: »Henrik on liian nuhteeton!»
Ranskattaressa olisi tämäntapainen uteliaisuus ollut aivan aistillista ja hyvänä katolilaisena olisi hän mennyt sielunpaimenensa luo ripille. Kun se herää amerikattaressa, ja se herää usein, on se vain henkistä uteliaisuutta. Helena tahtoi yksinkertaisesti tietää; hän ei halunnut tuntea. Hän pahoitteli, ettei ollut kokenut mustasukkaisuuden tuskia, kiusausten kamppailua, hän uskoi olevansa niin voimakas, niin mahdoton lankeamaan, että olisi tahtonut leikitellä kaikilla näillä vaarallisilla seikoilla. Parin kolmen vuoden perästä ilmeni liikarasitus, johon asema seuraelämässä Helenan tuomitsi, mielenmasennuksena, suunnattomana tympeytenä, levon ja yksinkertaisuuden kaipuuna. Silloin tarvitsi hän vanhaa, äidillisen viihdyttävää Eurooppaa. Hän palasi sieltä aina nuortuneena ja virkistyneenä.
Tähän saakka oli herra Ronald seurannut vaimoansa mutta nämä säännöllisesti uusiintuvat matkat, jotka eivät sinänsäkään häntä erikoisesti innostaneet, alkoivat tuntua hänestä kiusallisilta. Ne muutamat keskustelut, joihin hän joutui ulkomaisten tiedemiesten kanssa, eivät riittävästi korvanneet kirjain ja laboratorion äärestä poistumista. Häntä väkisinkin värisytti, kun hänen mieleensä muistuivat tarkoituksettomat kävelyt pitkin Pariisia, pukujen koetteluiden vuoksi myöhästyneet aamiaiset, illat maailman huonoimmin tuuletetuissa teattereissa, kaupitsijain aamurynnäköt hänen huoneeseensa, pukujen ja päähineiden kasaamiset kaikille huonekaluille. Tuhannet tukaluudet, joiden alaisena amerikkalainen aviomies on Euroopassa, olivat vielä niin vereksinä hänen mielessään, että hän oli mielessään iloinen, kun sattui niin hyvä syy jäädä New Yorkiin.
Helena oli jo kauan salaisesti halunnut, niin salaisesti, ettei hän sitä itselleenkään tunnustanut, päästä Pariisiin yksinänsä. Hän kuvitteli viehättäväksi tuntea olevansa aivan vapaa ja irrallinen. Kokeen vaara houkutteli, hänen sitä aavistamatta. Herra Ronaldin yksivakaisuus ehkäisi ajattelemastakaan mitään säännöllisestä poikkeavaa. Hän ei koskaan käynyt pikkuteattereissa. Vaikka hän osasi kirjallista ranskaa erinomaisesti, jäivät suulliset kielen vivahteet häneltä usein ymmärtämättä. Kasvojen ilmeistä arvasi hän kaksimieliset viittailut ja tunsi jonkinlaista huolestumista, että hänen puolisonsakin kenties saattaisi ne arvata, mikä taas esti Helenaa nauramasta.
Sanottakoon vain, että amerikkalaisten yleinen säädyllisyystaso on eurooppalaisten säädyllisyystasoa alempana; heidän joukossaan tapaa sittenkin miehiä, joiden tapojen ankaruus ja mielen puhtaus on uskomaton ja jotka keskusteluissaan ovat paljoa pidättyvämpiä kuin naiset. Herra Ronald kuului tähän valiojoukkoon. Hänen ylhyytensä herätti Helenassa ehdotonta kunnioitusta. Miehensä läsnäollessa oli hän hillitympi puheissaan. Kun hän Pariisin teattereissa esim. joutui kääntämään miehelleen jotakin, sovellutti hän sanansa tämän korville soveliaiksi lievennellen lavalla sanottua, mikä ranskalaisista epäilemättä olisi tuntunut perin koomilliselta. Hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää puolisoaan saattamaan häntä Punaiseen Myllyyn, konserttikahviloihin ja tietenkin hän tunsi palavaa halua käydä niissä. Siksipä ajatus Pariisissa olosta tädin, neiti Beauchampin ja niin suvaitsevaisen oppaan seurassa, kuin hänen veljensä Charley oli, herätti hänessä niin suurta iloa, että hänen oli vaikea sitä salata.
Pohjaltaan hän ei myöskään pahoitellut, että neiti Carroll oli lykännyt naimisiinmenoansa: tämä toveri oli hilpeyden ja ilon aikaansaantiin hyvin tarpeellinen.
Dora oli herra Ronaldin sisarpuolen tytär. Hän kuului siihen Amerikalle erikoiseen tyyppiin, joka siellä tunnetaan nimellä »the society girl!», mitä on miltei mahdoton tarkalleen ilmaista muilla kielillä.