The society girl — nuori hienostoneiti — on yleensä huonosti kasvatettu, pikemmin loistelias kuin älykäs. Vuoroon kohtelias ja epäkohtelias, jalo- ja halpamielinen, hyvä ja ilkeä, uskollinen ystävä, säälimätön vihollinen, kehittynyt keimailija, sanalla sanoen elävä amerikkalainen hyvän ja pahan sekasotku. Erikoiset tuntomerkit: hän soittaa banjoa neekerin mandoliinia — ja hotkii samppanjaa kuin pariisilainen kokotti; myöhemmin näyttää hän tätä taituruuttaan cocktailin suhteen. Society girl halveksii kaikissa muodoissa täsmällisyyttä ja nuhteettomuutta. Hänen puvustaan puuttuu aina jokin nappi tai solki ja parempain kamarineitsyiden kauhuksi on hänen pukunsa usein kiinni vain neuloilla, niinkuin hän itse näyttää olevan luotu vain epäjärjestystä aikaansaamaan.
Neiti Carrollissa oli montakin näistä ominaisuuksista, mutta ne esiintyivät niin sanoakseni säädyllisyyden ja suoravuuden taustaa vastaan, joka teki ne siedettäviksi. Toiseksi oli hän kasvanut maaseudulla: raikas ilma oli jättänyt häneen jotakin tervettä, jota eivät menestys, rasittava huvittelu ja keimailu olleet saaneet hävitetyksi.
Lapsuudestaan saakka oli hän ollut oma herransa. Kaikki olivat aina antaneet hänen pitää päänsä, ensin hänen vanhempansa, sitten ystävät ja maailma. Oliko se heikkoutta hänen ympäristössään vaiko suurempaa voimaa hänessä? Joka tapauksessa oli hän tullut itsekkääksi yksinkertaisesta tottumuksesta odottamaan kaikkea muilta ja olemaan uhraamatta muille mitään. Hän soitti tosin banjoa, jopa hyvinkin, mutta ei juonut samppanjaa kohtuuttomasti, väittäen omiksi maireikseen, ettei hänen ollut tarvis siitä etsiä hilpeyttä. Sitä näytti hänellä tosiaan olevan ehtymätön lähde; ja tästä lähteestä kumpusi hänen henkensä leikki- ja kompapuheina, terävinä pärskeinä, joiden omaperäisyys teki aseettomiksi nekin, joihin ne kohdistuivat. Neiti Carroll ei ollut kaunis, mutta, kuten hän itse leikkisästi lausui, hän oli sittenkin siro: »chic». Hänellä oli se naiselle otollinen, luonteva ruumiinrakenne, joka myöhemmin voi uhmata sekä äitiyttä että ikää; ja hän oli verraton ratsastajatar. Hänen ainoa pikkutyttöunelmansa oli ollut, että hän menettäisi omaisuutensa ja joutuisi näyttelemään korkeamman tyylin ratsastustaitoa Euroopan suurten sirkuksien arenalla, saaden satumaisia maksuja. Nähdessään hänet satulassa teettämässä ratsullaan taidokkaita liikkeitä kuningaskin, jos vain oli hevosmies, hullaantuisi ihastuksesta. Ei ollut kummakaan, että hän oli pannut herra Ascottin ja monen muunkin pään pyörälle.
Jack oli ollut hartain ja uskollisin hänen ihailijoistaan ja lopulta herättänyt hänessä jotakin, joka oli rakkauden kaltaista, tosin vain kaukaa katsoen. Jack yksin tiesi, mitä ahdistusta ja uhrauksia tämä valloitus oli hänelle maksanut. Suuren omaisuuden omistajana oli hän katsonut voivansa olla erikoiselle toimialalle antautumatta. Harvardin yliopistosta päästyään oli hän viettänyt maailmanmiehen elämää, mikä on vielä tolkuttomampaa Amerikassa kuin Euroopassa. Hän oli hankkinut kaikenlaisia ajoneuvoja, kyydinnyt kauneimpia tyttöjä kaksi- tai nelivaljakoilla, kuljettanut seurasta toiseen tuhat pientä juttua, jotka hän osasi kertoa hyvin — naisten suuresti suosima taito — ja viettänyt loppuaikansa klubissa märehtien valtiollisia kysymyksiä useampain cocktailien tai muiden »virvokkeiden» välissä.
Amerikatar on itse liian toimelias sietääkseen joutilasta miestä; hän moittii semmoista ääneen ja pitää kotimaassaan mokomaa miestä nolona ja naurettavana. Neiti Carroll oli selittänyt herra Ascottille, ettei hän ikinä suostuisi hyödyttömän miehen vaimoksi, ja Jack oli ruvennut erään tuttavansa pankkiirin liikekumppaniksi ja perinnäisten taipumustensa avulla muutamassa kuukaudessa kohonnut suureksi liikemieheksi. — Hänestä oli tullut a splendid business man, kuten Yhdysvalloissa sanotaan. Dora oli, liikutettuna tästä työhön tarttumisesta, vihdoin luvannut hänelle kätensä. Sitten, kuin raivoissaan siitä, että oli päästänyt vapautensa vangiksi, hän kyllä antoi Jackin kalliisti maksaa voittonsa. Hän oli sulhaselleen ärtyisä, oikullinen, ihan uskomaton. Kun hän sitten tunsi ahdistaneensa tämän kärsivällisyyden äärimmäiselle rajalle, tuli hän kuin pikkutyttö sanomaan liikuttavan katuvaisin mielin, jonka hän tiesi vastustamattomaksi: »Jack, minä olen kiltti nyt». Ei hän suvainnut sanoa edes: »minä olen kiltti tästedes» — epäilemättä ollakseen sitomatta käsiään tulevaisuuteen nähden. Mutta hyvä poika antoi anteeksi yhtäkaikki. Dora ei, niinkuin hän oli enolleen virkkanut, ollut tavannut ketään, joka olisi häntä enemmän miellyttänyt, eikä hän olisi tahtonut luovuttaa sulhastaan kenellekään toiselle naiselle: näissä kahdessa lauseessa oli hänen rakkautensa suuruus ja syvyys ilmaistu. Sellainen rakkaus saattoi odottaa. Kun hän näin ollen sai kuulla enonsa ja tätinsä matkustavan Eurooppaan, alkoi häntä heti kaduttaa, että hän oli määrännyt häidenpidon kesäkuuksi. Tästä katumuksesta ei ollut pitkä askel haluun lykätä sitä vielä kerran. Hän vastusti kuitenkin tätä haluansa jonkun aikaa; jopa eräänä päivänä päätti tilata hääpukunsa Doucetilta. Mutta — ihmisillä on aina ilmestyksiä, jotka heille viittaavat minne on mentävä — samassa alkoi hänen mielessään väikkyä sarja kuvia: hän näki Pariisin Rue de la Paix'n koruja ja jalokiviä kimaltavine ikkunoineen, taiteellisten naispukutarpeiden kasat… Tämän houkuttelevan näyn äkkiä tenhoamana heitti hän kynän kauas luotaan, repi aloittamansa kirjeen pieniksi palasiksi ja lausui ääneen mitä päättäväisimmästi:
— Minä menen sinne valitsemaan hääpukuni.
Enemmän ollakseen herra Ascottin itsetuntoa loukkaamatta kuin muiden moitteiden pelosta selitti Dora, että hänen äitinsä terveys pakotti hänet saattamaan tätä kylpymatkalle Karlsbadiin. Rouva Carroll tyytyi tähän: amerikatar, jolle aviomies ei kuitenkaan paljoa merkitse, pitää aina parempana nähdä tyttärensä karttavan sitä ja pysyvän vapaana.
Jack oli syvästi loukkaantunut tästä morsiamensa uudesta oikusta.
Hän hairahtui kiivastumaan ja solvaisi Doraa väittäen hänen menevän
Euroopasta hakemaan tittelimiestä. Oikeana naisena Dora tietenkin
syvästi loukkaantui tämmöisestä epäluulosta, ja niinpä loppujen lopuksi
Jackin oli pyyteleminen anteeksi.
Helena ja Dora luulivat matkustavansa Pariisiin yksinomaan huvittelemaan ja ostelemaan koruja. Todellisuudessa lähetti heidät sinne Kaitselmus, toisen tulikokeeseen, toisen kovaan elämänkouluun — molemmat antamaan kaiken kukinnan olennastaan ja kohtaamaan kohtaloansa.