Rouva Ronald oli tätinsä ja veljensä, neiti Carroll äitinsä kanssa ollut Pariisissa jo kaksi viikkoa. Heidän hallussaan oli muuan Hôtel Continentalin suuria huoneistoja, ja upea sali Castiglionen ja Rivolin katujen kulmauksessa oli kukkasilla runsaasti koristettu ja melkein täynnä sieltä täältä löydettyjä siroja esineitä.
Erotessaan miehestään ensimäistä kertaa oli Helena tuntenut sisäistä levottomuutta. Matkavalmistuksia tehdessä oli hänen sydäntään äkkiä kouristanut kuin onnettomuuden aavistus. Hän oli joskus kuin pahoillaan ja peloissaan ja kuin katumuksen vallassa oli hän kerran sanonut herra Ronaldille:
— Onko ihan varma, ettei tämä matka ole sinulle vastenmielinen?
Ja herra Ronald vastasi suuressa hyvyydessään:
— Ihan varmaan, rakkaani, sinähän teet sen terveydeksesi ja huviksesi.
Lähdön hetkellä kavahti Helena elämänsä herttaisen ja hellän kumppanin kaulaan kuin jostakin pelästynyt lapsi. Liikutettuna oli Henrik puristanut häntä rintaansa vasten ja sitten hellästi irroittaen kätensä sanonut yrittäen hymyillä:
— Näkemiin syyskuussa… Älä pyydä minulta loman pitennystä… kauempaa en voisi elää ilman sinua.
— Sitä minäkin toivon! — oli Helena vastannut.
Ja viimeisen kerran kättä puristaen oli hän lisännyt:
— Tahtoisin olla jo paluumatkalla!