Helena ja Dora taas huvittelivat kuin kaksi kesälomalla olevaa pikkutyttöä. Jokaisena pouta-aamuna pyöräilivät he Charleyn saattamina johonkin linnaan tai kylään Pariisin ympäristöön ja palasivat aamiaiselle Armenonville'in paviljonkiin.
Illalla, Sofia-tädin ja rouva Carrollin jäädessä viisaasti hotelliin, vei herra Beauchamp heidät päivälliselle johonkin suureen ravintolaan ja saattoi sitten teatteriin. Sieltä lähdettiin illastamaan tai mentiin johonkin muodissa olevaan baariin, muka kuulemaan mustalaisten soittoa. Se turmeluksen muru, joka kummassakin amerikattaressa oli, saattoi heidät löytämään nautintoa, jota he eivät osanneet selittää, tässä sikarinsavun, alkoholihöyryjen ja naisten hajuvesien huonontamassa ilmassa. Pureskellen pienillä lautasilla tarittuja paistetuita perunaviipaleita katselivat he »puolimaailman» naisia ja pohtivat heidän pukujaan. He arvostelivat heidän korujansa ja pukimiansa ja koettivat arvata, mikä viehätys heissä saattoi olla niin runsaiden rikkauksien arvoinen… Ja nämä pariisilaistapojen tutkimiset jatkuivat tavallisesti kello kahteen, kolmeen aamulla. Siinä se lepo, jota rouva Ronald oli tullut etsimään.
Väliajoilla kävi hän Colonne'in ja Lamoureux'n konserteissa ja taidenäyttelyissä ja tunsi niissä todellista nautintoa. Pariisissa oli muuten kaikki hänestä mielenkiintoista. Amerikatar on yleensä vielä pinnaltakatsoja; Helena oli jo enemmän: hänen varmuutensa osoitti sen hyvin. Niinkuin useimmat amerikattaret tunsi hän ranskalaisen maun, ranskalaisen aistin, sen mitä kernaasti esitetään teatterissa, mutta ranskalainen sielu oli hänelle yhtä vieras kuin itämainen: se, mitä hän nuorena tyttönä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa oli muinoin nähnyt tai kuullut, palasi nyt hänen mieleensä ja herätti hänessä halua tunkeutua syvemmälle. Hän ryhtyi aina keskusteluihin työläisten kanssa, joita hän johonkin käytti. Hän oli ihastunut heidän hienostukseensa. Hän tapasi jokaisessa herkkiä, jopa erikoisen hienojakin tunteita, jommoisia hän ei ollut milloinkaan kohdannut Englannissa tai Saksassa vastaavissa oloissa elävillä ihmisillä. Hän oli huomannut sen erikoisen, miltei hellän tavan, millä puku- ja liinavaatteiden ompelijattaret pitelivät kättensä töitä — tapa, joka toi mieleen taiteilijan. Hotellin palvelijattaretkin näyttivät pitävän kunnianasiana suorittaa tehtävänsä hyvin; he osoittivat huolenpitoa ja huomaavaisuutta, jota ei voinut yksin juomarahalla korvata. Champ-Elyséesin puistossa pysähtyi Helena usein katselemaan lasten leikkimistä: lapset eivät olleet hänestä yhtä kauniita kuin englantilaiset tai amerikkalaiset lapset, mutta häntä hämmästytti aina heidän katseensa syvyys. Hän tunsi, osaamatta sitä millään nimittää, sen aatteellisuuden voiman, sen jumalaisen tulen kipinän, joka on Ranskan salamahti.
Herrasmiehet, joita rouva Ronald näki Rauhan kadulla, Boulogne'in metsässä tai teattereissa, kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan erikoisesti. Heidän kasvojensa ilme, kun he keskustelivat naisen kanssa, saattoi hänet aina haluamaan tietää, mitä he hänelle sanoivat. Varsinkin muuan heistä oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Hän kohtasi hänet vähänväliä. Hän oli nähnyt hänet Boulogne'in metsässä useissa taidenäyttelyissä, Voisinin ja Josephin ravintoloissa. Tämä oli noin kuusikymmenvuotias, kookas, melkein valkotukkainen, mustasilmäinen mies, jonka katseen oli täytynyt olla vaarallisen kaunopuheisen, mutta joka ei nyt enää ilmaissut muuta kuin suurta surumielisyyttä ja syvää väsymystä, sitä kun silloin tällöin lievensi hieno, leikkisä hymy. Lähemmin tarkastaessa saattoi arvata, että hänen esi-isänsä olivat käyttäneet silkkiä, töyhtöjä ja pitsejä, komentaneet armeijoita, palvelleet »kuningasta» ja naisia. Se jonkinlainen erikoisuus, jonkinlainen muinaisheijastus, joka aina tuntuu todellisessa ylhäisössä, ilmeni koko hänen olennossaan ja antoi hänelle erityisen viehätyksen, joka vastustamattomasti vaikutti rouva Ronaldiin. Helena oli ruvennut kutsumaan häntä »Ruhtinaaksi». Hän oli iloissaan, kun sattuma toi tämän samaan ravintolaan, missä hän söi. Hän katseli häntä salavihkaa, hänen ylhäisen olentonsa tenhoamana. Vanha herra puolestaan katseli Helenaa silmissä ilmeinen mielihyvän kuvastus. Charley oli tästä alkanut laskea leikkiä, selittäen, että jos tämä ihailija olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi, katsoisi hän velvollisuudekseen lähettää sanan langollensa.
Eräänä iltana sai herra Beauchamp päähänsä viedä Helenan, Doran ja erään ystävänsä, Willie Greyn, nuoren amerikkalaisen maalarin, Jean-Paul Laurensin oppilaan, Café de Paris-ravintolaan. »Ruhtinas» sattui parahiksi olemaan siellä. Uudet tulokkaat sijoitettiin aivan hänen läheiseensä pöytään. Hän oli selin heihin, mutta saattoi nähdä heidät vastapäätä olevasta peilistä. Hän oli epäilemättä vastikään saapunut, sillä Helena kuuli hänen tilaavan päivällistä, tosiaankin herkullisen, hienon ja keveän aterian.
— Meidän naapurimme osaa syödä! sanoi hän englanniksi.
— Kun on semmoinen selkä kuin hänellä, ei se minua ihmetytä! vastasi neiti Carroll samalla kielellä. — Katsomalla vain tuota selkää olisin minä voinut arvata hänen päivällistilauksensa.
— Mitä ihmisen selällä voi olla tekemistä sen kanssa, mitä hän syö? kysyi Willie Grey.
— Paljon! — vastasi Dora asiantuntevan näköisenä. — Selässä on paljon ilmettä. Tuo, lisäsi hän viitaten leukansa liikkeellä »Ruhtinaan» selkään, — on… kuinka sanoisin… vanhan elämännauttijan selkä.
— Kuuluuko minun selkäni samaan luokkaan? kysyi herra Beauchamp kääntäen päätään taaksepäin ikäänkuin koettaen katsoa omaa selkäänsä.