— Ei, ei, Charley-kulta, rauhoittukaa, teillä on ankaran siveellinen selkä! selitti neiti Carroll hieman halveksivasti.
Rouva Ronald, joka oli salassa katsellut vierasta, kohtasi tällä hetkellä hänen katseensa peilissä ja huomasi hänen huulillaan hymyn, joka sai hänet ankarasti punehtumaan.
— Olkaa vaiti! — sanoi hän sitten Doralle — minä olen varma, että naapurimme ymmärtää englantia.
— Ei vaaraa! Ranskalaisista vain ne, jotka ovat meikäläisten kanssa naimisissa, osaavat sitä hiukan puhua… Kun tuo herra oli nuori, oli tosin Amerikka löydetty, mutta ei amerikatar.
Helena ei siitä rauhoittunut: vaihtaakseen keskustelun aihetta alkoi hän puhua nuorelle maalarille hänen Champs-Elysées'n salongissa näytteillä olevasta taulustaan, jonka hän oli nähnyt edellisenä päivänä. Tällä välin Dora katseli ympärilleen, siristäen silmiänsä kuin kissa ja avaten ne sitten selkoselälleen, kun vaikutelma oli valmis: — hänelle tunnusomainen suunmytistys, joka ei ollut ensinkään epämiellyttävä, vaan päinvastoin varsin viehättävä.
— Ah! minä tiedän miksi ranskalaiset ovat niin hassunkurisen näköisiä! sanoi hän äkkiä voitonriemuisena.
— Hassunkurisenko näköisiä! huudahti Willie Grey. Minusta he päinvastoin ovat mielenkiintoisia!
— Mielenkiintoisia he kyllä ovat, varmasti… Mutta se ei estä, että he näyttävät hassunkurisilta, ja se johtuu siitä, että heidän viiksensä kuuluvat johonkin toiseen aikakauteen.
— Mitä vielä!
— Kuuluvat, ne ovat keskiaikaisia, kahdeksanneltatoista vuosisadalta, kuningasmielisiä, keisarillisia, kerskuilevia, sankarillisia, henkeviä. Ne näyttävät aina yllyttävän kapinaan jotakin henkilöä tai asiaa vastaan. Ne ovat maailman kauneimmat viikset, mutta he eivät sovellu vähääkään nykyaikaiseen pukuun, ei vähääkään! — toisti nuori tyttö tarkastettuaan uudelleen ravintolassa olevia päivällisvieraita.