— Ei voi kieltää, että hovilla on tuntuva vaikutus makuun ja tapoihin, sanoi maalari. Niinpä pienissä maaseutukaupungeissa, missä on kuninkaallinen linna, kuten esimerkiksi Fontainebleaussa, ei talojen sisusta ole niin arkinen eikä niin porvarillinen. Minä olen siellä tavannut kansannaisia, jotka pikku rihkamakaupalla rikastuttuaan ovat ostaneet vain tyylikkäitä huonekaluja, ei muodinmukaan, vaan seuraten taiteellista aistia, joka on johtunut malleista, joita heidän esivanhempansa tai he itse ovat nähneet.
— Minä olen samaa mieltä kuin Helena, sanoi herra Beauchamp, — en voi olla valittamatta, että Ranska ei ole kuningas- tai keisarikunta.
— Epäilemättä sellainen hallitusmuoto olisi koristeellisempi, ulkopulskempi; mutta minä luulen sentään, että tasavalta on ollut Ranskalla verissä, kuten sanotaan, koska se on siihen palannut kolme kertaa. Kun lukee sen historiaa, hämmästyy, että vielä on olemassa kuninkaan-ehdokkaita. Ja nähkää: Ranska on sangen mahtava, vaikkapa tai kenties koskapa se on tasavalta.
— Ei kuitenkaan niin mahtava kuin Englanti! huomautti rouva Ronald.
— Ei. Toisen suuruus on laajuudessa, toisen taas korkeudessa; siinä koko ero.
— Tiedättekö, sanoi Charley, minä luulen, että Ranskan voima on ennen kaikkea sen olemassaolon oikeudessa. Jos erinäisiä kansoja pyyhkäistäisiin pois maan pinnalta, sitä tuskin huomattaisiin; mutta jos Ranska katoaisi, niin olisi tässä maailmassa varmaan vähemmän valoa, iloa, kauneutta.
— Totta tosiaan!… Minä olen vanha Rue de la Paix'n kulkija, mutta se viehättää minua aina yhä uudelleen. Minä pysähdyn kuin nainen sen joka ikkunan eteen. Ne ja ne kulta- ja hopea-esineet, ne ja ne Boucheronilla näytteillä olevat puvut viehättävät minua. Vain vuosisatojen ponnistuksilla, pyrkimyksillä on voitu päästä tähän uskomattomaan muotojen sulouteen, sillä tavoin jalostamaan raaka-ainesta. Minä ajattelen, kuinka pitkä tie meillä on kuljettavana päästäksemme tähän täydellisyyteen. Ja silloin mietin: niin kauan kuin Ranska tuottaa tällaisia mestariteoksia, se ei huku, sillä itse Kaitselmus on määrännyt sen ylläpitämään makua, herättämään aatteita. Kansa, joka on saanut sen tehtävän, voi pelkäämättä tuhoutuvansa uhmata kaikkia kuoleman pyydyksiä: se kantaa sisässään Katoamattomuutta.
— Herra Grey — sanoi Dora ominaisella ilkeydellään — näkee, että teidän taulunne on hyväksytty. Jatkakaa ranskalaisten ylistämistä, niin valtio ostaa sen!
— Minun tauluni hyväksyminen ei ole minun vaikutelmiani muuttanut, tehkää minulle se kunnia, että uskotte sen. Minä olen elänyt täällä kolme vuotta ja minulla on ollut aikaa ja tilaisuutta muodostaa varma mielipiteeni ihmisten arvosta. Nähkää, muutamia kuukausia sitten olin eräässä ravintolassa Brysselissä. Viereisessä pöydässä söi neljä ranskalaista, jokseenkin tavallisen näköisiä, huonosti istuvissa vaatteissa ja kravatit miten sattui. Ruokaliina leuan alla he pureskelivat kotlettejansa eikä heillä näyttänyt juuri olevan käsitystä hienosta syömätavasta. Äkkiä alkoi minua heidän keskustelunsa hämmästyttää. Eräs puhui vaatimattomalla äänellä uusista astronomisista keksinnöistä. Hän päätteli, että samaan aurinkokuntaan kuuluvien tähtien välillä täytyy olla olemassa joku merkin-annon mahdollisuus: »Me keksimme sen vielä, me keksimme sen!» vakuutti hän. Sitten kertoi hän katse loistavana kuin runoilijalla, mitä liikutusta hän tunsi seuratessaan silmillään tähtiä, teleskooppi taivasta kohti, ja tämän äärettömyyden edessä, korkeuksien hiljaisuudessa kuullessaan sekunteja laskevan tähtikellon raksutuksen: mikä tunnelma! sanoi hän; tuntee huumausta, hengitys tahtoo tauota, ja katsojan valtaa pelko, niin, suorastaan pelko!… »Tosiaan» — päätti hän lyöden kämmentään pöytään — »ei mikään lemmen-yö…» — huomatkaa, näin puhuu ranskalainen, neiti Carroll — »ei mikään lemmen-yö vastaa tällaista katseluyötä». Hänen toverinsa puhuivat vuorostaan äskettäin keksityistä kemiallisista aineista: »Me hidastutamme hävitystä, me muunnamme maakerrokset, me löydämme ihmisen todellisen alkuperän!» sanoivat he. Minä kuuntelin heitä lumottuna ja innostuneena. Ja aluksi olin minä typeränä kummastellut, kuinka niin vähäpätöisen näköiset miehet voivat käsitellä niin suuria asioita… Kuunnellessani näitä pikkuporvareja, jotka olivat edustamassa maatansa eräässä tiedemiesten kokouksessa, ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi ylhäisön miehet Ranskassa ovat lakanneet olemasta johtavana luokkana.
— Oh, heillä ei ole enää muuta kuin viiksensä! huomautti Dora ajattelemattomalla häikäilemättömyydellään.