Rouva Donald katsahti uudelleen peiliin. Hän näki »Ruhtinaan» kasvoilla välähtävän omituisen ilmeen, ja vakuutettuna siitä, että hän oli kuullut, painoi hän neiti Carrollin jalkaa.
— Olkaa varuillanne, minä pyydän! sanoi hän matalalla äänellä; minä olen varma, että hän ymmärtää englantia.
— Sen pahempi; olkoon kuuntelematta.
— Suoraan sanoen, te käyttäydytte Euroopassa vielä sopimattomammin kuin
Amerikassa.
— Kiitoksia… No, puhutaan sitten politiikasta.
Ja kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle alkoi neiti Carroll puhua
Amerikan asioista.
»Ruhtinas» nousi. Hän oli syönyt päivällisensä, juonut kupin turkkilaista kahvia ja sytyttänyt sikarin. Mennessään amerikkalaisten pöydän ohi loi hän neiti Carrolliin niin nuhtelevan, niin ylhäisen katseen, että tämä joutui aivan hämilleen eikä voinut olla punastumatta.
Helena pyysi veljeänsä kysymään tarjoilijalta vieraan nimeä.
— Se on herra kreivi de Limeray, vastasi tämä, se on oikea kreivi, jota on hyvä palvella.
— Kreivi de Limeray, toisti Helena. Minä arvasin hänet aatelismieheksi!… Puuttuisi vain, että me tapaisimme hänet d'Anguilhonin tai de Kéradieun luona! Minä kuolisin häpeästä.