— Minä en! vakuutti Dora, joka jo taas oli aivan ennallaan.
IV.
Helena oli jo lapsuuden tuttava Annie Villarsin kanssa, rikkaan perijättären, joka sittemmin oli mennyt naimisiin markiisi d'Anguilhonin kanssa.
Tätä avioliittoa oli Amerikan ylhäisöpiireissä yleisesti moitittu ja surkuteltu. Se vei maasta suunnattoman omaisuuden ja parhaimmistoon kuuluvan nuoren tytön; kummankin menetystä sääliteltiin suuresti. Helena oli siitä tuntenut vilpitöntä huolestumista.
Neljä vuotta oli turhaan odotettu markiisittaan ja hänen puolisonsa käyntiä Amerikassa. Viime kesänä olivat he vihdoin ilmestyneet Newportiin: se oli ollut kesäkauden suuri tapahtuma. Rouva Ronald näki silloin nuoren parin jokapäiväisissä oloissa: hänen pelkonsa ja epäluulonsa oli silloin suureksi osaksi haihtunut. Jacques d'Anguilhonin olo ja käytös oli häntä viehättänyt, hän julisti hänet suorastaan lumoavaksi ja käänsi mielialan hänelle suosiolliseksi. Markiisitar oli siitä salassa kiitollinen, kutsui Helenan tulemaan Pariisiin keväällä ja lupasi siellä esittää hänet ranskalaisille ystävilleen. Ja osaksi tämänkin vuoksi oli Helena määrännyt matkansa huhtikuuksi, sillä hän halusi hartaasti tutustua niin paljon puhuttuun Saint-Germainin kaupunginosaan, joka tuntui hänestä kuin joltakin pyhätöltä Markiisitar d'Anguilhon ja paroonitar de Kéradieu palasivat Pariisiin vasta toukokuun ensi viikolla. Heti seuraavana päivänä tuli Annie tervehtimään maalaistaan ja kutsui heidät heti torstai-päivällisilleen, jotka olivat muodostuneet jonkinlaiseksi ranskalaisamerikkalaiseksi yhdessäolotilaisuudeksi. Rouva Ronald, Dora ja herra Beauchamp yksin suostuivat; rouva Carroll ja Sofia-täti, jotka eivät harrastaneet ulkomaalaisia, ottivat terveydentilansa kieltäytymisen tekosyyksi.
D'Anguilhonin luo mentäessä kehoitti Helena taaskin Doraa pitämään varansa, ettei puhuisi kaikkea, mitä päähän pälkähtää. Nuori tyttö, joka pohjaltaan kuitenkin oli hyväluontoinen, suuttui lopuksi:
— Kun kuulee tuollaista puhetta, sanoi hän, luulisi että minä tulen
Kaukaisesta Lännestä!
— Ei, mutta te olette hiukan hämmästyttävä, tiedättekö, ja ranskalaiset voisivat tehdä vääriä johtopäätöksiä. Täytyy aina koettaa olla ystävättärelleen kunniaksi. Annie ei olisi hyvillään, jos teitä pidettäisiin epähienona.
Neiti Carroll kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli jäädessään vastausta vaille.
Markiisitar d'Anguilhon oli ihastuksissaan, kun rouva Ronald sai nähdä hänen kotoiset olonsa tässä vanhassa talossa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän tiesi, että tarkka kertomus siitä lähetettäisiin New Yorkiin ja tulisi Helenan kautta myöskin Kotimaisten Naisten ylhäiseen piiriin. Päivällisille oli kutsuttu de Kéradieut, ruhtinas de Nolles, varakreivi de Nozay ja pari muuta ystävää sekä markiisi ja markiisitar Verga — markiisi roomalainen, jolla oli ylhäinen asema Italian hovissa, markiisitar huomattavan kaunis amerikatar. Nämä vain kahdentoista hengen päivälliset olivat Annien erikoisia mieliaterioita. Rouva Ronald ja neiti Carroll olivat odottaneet suurempaa upeatta, mutta siksi tottuneita he olivat arvokasta ymmärtämään, että he jo toisella silmäyksellä huomasivat kuinka valikoituja ja hienoja kalusto ja koristeet näennäisessä koruttomuudessaan todella olivat. Rouva d'Anguilhon oli uskonut Doran varakreivi de Nozayn huostaan varmana siitä, että nämä kaksi itsenäistä ja omaperäistä henkilöä tulisivat keskenään mainiosti toimeen. »Hän on amerikkalaisen ylhäisön neitoja uusinta mallia» — oli hän sanonut. — »Älkää arvostelko häntä ankarasti: pohjaltaan hän on erinomainen.»