— Olin, ja siellä ehkä eniten hämmästyinkin. Se voima ja toiminta, jonka siellä näin, tempasi minutkin mukaansa, niin että teki mieli koetella jäntereitäni: minäkin tartuin työhön ja ryhdyin auttamaan lauttojen vesilletyöntämistä… Monta kuukautta olivat siitä käteni känsäisinä ja niistä merkeistä olin sangen ylpeä.
— Minua ei kummastuttaisi, sanoi Annie, vaikka mieheni jonakin päivänä hankkisi jonkun erämajan jostakin ruohoaavikon laidalta. Se olisi ainakin uudempaa kuin kilpa-ajotalli.
— Ja varsinkin terveempää, lisäsi Jacques. Ne kaksi viikkoa, jotka de Kéradieun kanssa vietin Nevadan valtiossa, erään maalaisemme luona, jäävät parhaiden muistojeni piiriin. Elimme isäntämme vaatimatonta elämää, kuljimme kilometrimääriä hevosia etsimässä. Kun illalla poltin viimeistä sikariani tähtien tuikkiessa taivaalla ruohoaavikon hiljaisuudessa, tuntui minusta hienosto-elämä, Boulogne'in metsä, klubi y.m.s. aivan typerältä ja viheliäiseltä! Tässä aavikon puhtaassa ilmassa, joka on kuin jotakin mahlaa täynnä, tuntee ruumiillisesti ja henkisesti uudistuvansa. Semmoista ilmaa me tosiaankin tarvitsisimme! Minä puolestani menen niin usein kuin mahdollista sitä uudelleen hengittämään.
— Entäs Lännen kaupungit, minkä vaikutuksen ne teihin tekivät? kysyi herra Beauchamp, joka, kuten useimmat amerikkalaiset, olivat uteliaita kuulemaan eurooppalaisten mielipidettä.
— Mainion. Teidän yliopistonne, koulunne, sairaalanne, yksityisaloitteesta syntyneet laitoksenne ovat teille mitä suurimmaksi kunniaksi. Teidän aikaansaannoksenne on tosiaan suurenmoista.
Amerikkalaisen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.
— Vain harvat muukalaiset ovat tässä suhteessa niin oikeamielisiä!
— Kun on väärin etsiä maastanne mitä sillä vielä ei ole ja jättää senvuoksi näkemättä, mitä on.
— Ah! Amerikassa on kaksi kaunista ilmiötä, sanoi markiisi Verga:
Baltimoren naiset ja Kentuckyn hevoset.
— Se oli aito italialaista! huomautti hänen puolisonsa.