— No mutta, rakas ystävä, ettehän voi vaatia Vatikaanin ja Quirinaalin välillä syntynyttä miestä ymmärtämään niin ällistyttävää maata kuin teidän on. Niinä kolmena kuukautena, jotka siellä olen viettänyt, tunsin joka hetki henkeäni ahdistavan, kuten teidän hirvittävissä hisseissänne, jotka eivät ihmistä nosta, vaan suorastaan nakkaavat ylös. Koko ajan tunsin kuin olisi minua rasitettu ja joka askeleella astuttu varpailleni.
— Siltä vaikutelmalta ei ainakaan puutu uutuuden viehätystä, lausui herra Beauchamp hyväntuulisena.
— Toisaalta, jatkoi markiisi d'Anguilhon, ei teidän poliittiset käsitteenne minua miellyttäneet. Ne ovat vielä huonommat kuin meidän, ja se ei ole vähän.
— Teillä on niinkuin meilläkin: kunnon ihmiset tekevät väärin ollessaan itsekkäitä — vastasi Annie tavallisella suorapuheisuudellaan. — Sen sijaan että he kamppailisivat keinottelijoita, häikäilemättömiä juonittelijoita vastaan, jättävät he heille kentän vapaaksi: ja mädännäisyys ja kiskominen pääsee kaikkialla rehoittamaan.
— Te olette oikeassa, tunnusti herra Beauchamp; mutta nähkääs, on ehkä mahdotonta löytää vasta riippumattomiksi nousseissa ihmisissä välttämätöntä vaistoa herätteiden antamiseksi suuren maan asioille.
— Mutta se on surullista! sanoi Helena. Rehellisyyden pitäisi olla väkevämmän toimintavoiman kuin omakohtaisen pyrkimyksen.
— Ah! rouva Ronald, te vaaditte liikaa ihmisluonnolta, enemmän kuin Kaitselmus! sanoi Jacques. Se on uskomatonta, mikä kamppailuvaisto teillä naisilla on.
— Naisista puhuen, herra d'Anguilhon, mitä ajattelette amerikattarista yleensä? Te olette luvannut sen minulle sanoa.
— He näyttävät kuin luoduilta maatansa varten. Heillä on samat ominaisuudet kuin silläkin: nuoruutta, rohkeutta, vireyttä.
— Se on totta! sanoi Charley Beauchamp.