— Lisäksi he ovat sangen sieviä, jatkoi Jacques. Suureksi hämmästyksekseni tapasin Yhdysvalloissa XVIII-vuosisadan naistyypin, joka on Euroopasta hävinnyt. Minä olen nähnyt useita kasvoja, jotka muistuttivat Latourin ja Greuze'in maalauksia. Vakavasti puhuen, en ole missään kohdannut niin paljon kauneutta tai puristanut niin pieniä ja niin tukevia käsiä.
— Varmaan — sanoi Dora terävällä sävyllään — saamme kaikkein näiden maireisten sanojen jälkeen odottaa oikaisevaa »mutta» -sanaa… ja tämä »mutta» minua jännittää.
— No niin, neiti, minä lisään: mutta… jotta amerikattaret saavuttaisivat viehkeyden viimeistelyn, ylimmän sopusuhtaisuuden, no niin, on heille tarpeen vielä yksi vuosisata.
— Silloin pidän parempana vähempää viimeistelyä! vastasi neiti Carroll.
— Olette oikeassa: nuoruus on kaunis vikanakin.
— Ellei teillä ole muuta muistuttamista meitä vastaan, sanoi rouva
Ronald, niin me emme valita. Entä te, Annie, minkä vaikutuksen teki
Amerikka teihin kuuden vuoden poissaolon jälkeen?
— Älkää uskoko minun teeskentelevän, mutta moni kohta minua loukkasi. Minua hämmästytti yleinen hermostuneisuus. Siveellinen taso näytti minusta tuntuvasti alenneen. Minun aikanani oli kyllä »pikaisia» nuoria tyttöjä, nyt tapasin — kuinka sanoisin — »liukkaita», ja huomasin, että puhuttiin avioeroista yhtäpaljon kuin naimisiinmenoista. Tavaton häly ja puuha, josta jo olin joutunut pois, suorastaan rasittivat minua. Miljaardimiestemme talot ovat opettaneet minua antamaan arvoa erinäisten ranskalaisten talojen sisustukselle. Palatessani vanhaan Blonayhimme tunsin sanomatonta nautintoa. En ikinä olisi luullut sitä mahdolliseksi.
Sitten lisäsi hän, kasvoillaan viehkeä mietiskelyn ilme:
— Luulen yleensä, että elämä on vain sarja opetuksia… ja minä puolestani olen niitä jo joitakin saanut. Ah! Herra de Limeray!
Helena, jonka selkä oli oveenpäin, käännähti äkkiä. Se oli kuin olikin
»Ruhtinas»; hän loi veljeensä ja Doraan hätäytyneen silmäyksen.