— Minä puhun usein ajattelematta — sanoi hän, selviytyen pian hämmingistään — mutta olen aina pahoillani, kun olen sanonut jotakin tuhmaa ja tehnyt jollekin pahaa.
— Minä uskon sen. Omasta puolestani olen iloinen, että olen saanut tilaisuuden oikaista erheellistä käsitystänne. Ettehän siitä ole pahastunut?
— Päinvastoin.
Kreivi ojensi kätensä neiti Carrollille, joka tarttui siihen anteeksianomista ja katumusta osoittavalla vilkkaudella.
Kun he istuivat vaunuissa matkalla Continental-hotelliin, tiedusteli rouva Ronald Doralta, mitä »Ruhtinas» oli hänelle sanonut. Dora kertoi sen avomielisesti.
— Eikö se ole kohtalon ivaa? lisäsi hän nauraen. Herra de Limeray on koko kaupunginosassa ehkä ainoa sen ikäinen ranskalainen, joka ymmärtää englanninkieltä, ja juuri hänen pitää istua viereisessä pöydässä!
— Erinomaisen hauska ilta! sanoi Charley Beauchamp. — On omituista, minulla oli siinä seurassa, siinä vanhassa talossa, sama levon tunne, jonka saan jossakin Louvren salissa. Ja minä huomasin, noiden ylhäisön ihmisten silmissä saman erikoisen ilmeen, joka on vanhoissa muotokuvissa. Ei, he eivät ole tehdyt nykyistä vaatepartta kantamaan eikä varsinkaan nykyaikaista elämää varten!… Minä en enää ollenkaan kummastele, että Annie oli ihastunut herra d'Anguilhoniin; hän on kerrassaan lumoava.
— Niin, hän on hyvin merkillinen… hyvin mielenkiintoinen — sanoi neiti Carroll puhuen niinkuin jostakin korusta. — Mutta minä en koskaan voisi tuntea itseäni tyytyväiseksi hänen kanssaan. Hän on sellainen sunnuntaipuoliso, mutta arkioloissa on Jack parempi… Ja sitten, jos olisin hänen vaimonsa, tahtoisin tietää, ketä hän ajattelee ollessaan niin hajamielinen kuin tänä iltana.
V.
— Loiset, Royal-kadulle.