— Olivat, erikoisia, bysanttilaisia… hiukan liian kyllästettyjä.
— Tiedätkö, että minun ensi viikolla on kokouksessa pidettävä esitelmä, — jatkoi herra Ronald myöskin puolestaan palaten siihen, mikä hänen mieltään kiinnitti. — Minä aion löylyttää filosofeja ja kirjailijoita.
— Mitä he ovat sinulle tehneet?
— Minulle mieskohtaisesti ei mitään; mutta heidän tietämättömyytensä kuohuttaa minua. He eivät näe, että tiede on luontoa, ja luonto juuri on itse tiede. He yrittävät sitä halventaa. He ovat julistaneet sen vararikkoon. He syyttävät sitä ihmiskunnan onnettomuuksien summan lisäämisestä. He riemuitsevat tiedemiesten pulmista, ilkkuvat heidän hapuiluansa ja hairahduksiaan. Se on typerää! Heidän tulisi päinvastoin yhtyä tiedemiesten työhön, tehdä heidän keksintönsä tunnetuiksi, edistää totuuden omaksumista. He tekisivät nykyisen kehityskauden siten vähemmän tuskalliseksi — kaikki kehitys on näet tuskan alaista!… He tulevat nostamaan aika huudon, kun me näinä päivinä todistamme näille muka aatteenmiehille, että rakkaus ei ole muuta kuin oleellista ainetta niinkuin valo, niinkuin sähkö.
Helena, joka asetteli hiuksiinsa pieniä timanttikoristeisia näkinkenkäkampoja, oli kuunnellut miehensä puhetta vain toisella korvalla. Viimeiset sanat tarttuivat kuitenkin hänen mieleensä, ja ällistyksestä jäi hänen kätensä ilmaan.
— Rakkaus — ainetta, niinkuin valo! — toisti hän ikäänkuin kauhistuen — sinä pidät minua pilanasi!
— En ollenkaan.
— Ah! runoilijat ovat oikeassa inhotessaan tiedettä! Eikö se ole selittänyt, että suudelma on tartunnan siementen levittäjä?… Ja nyt julistaa se, että rakkaus on juoksevaa ainetta!… Miksei mikrobi, niin kauan kuin niitä vielä on?
— Koska se on ainetta — fluidumia — havaittavissa, ehkäpä pian selitettävissäkin olevaa juoksevaa ainetta, joka koskettaa toisaalla jotakin levossa olevaa solua, toisaalla jotakin aavistamatonta säiettä, hiljaista hermoa, aikaansaaden yksilössä asianmukaisen vaikutelman.
— Entä vapaa valinta, mitä te teette sillä?