Markiisi Verga, joka huomasi herra de Limerayn oudostuneen ilmeen, kääntyi hänen puoleensa:
— Kuten näette, ei heillä ole temperamenttia viiden pennin edestä.
— Valitettavasti!
— Vielä onnettomampaa on se heidän miehilleen!
Doran katse oli kiintynyt erääseen vanhaan mustapukuiseen vaimoon, jonka harmahtavia hiuksia peitti espanjalainen pitsihuivi ja joka nukkui eräässä nurkassa, kukkakorien ympäröimänä. Hänen unensa kesti vielä hetkisen ihmisäänien ja soiton kasvavaa melua; lopulta hän heräsi ja alkoi raukeana järjestellä kukkasiaan kimppuihin.
— Katsokaahan tuon vaimoparan viehättäviä kasvoja, sanoi neiti Carroll.
Minä olen varma, että hänellä on tarinansa.
»Ruhtinas» kääntyi.
— Mutta sehän on Isabella! huudahti hän, vanha tuttava.
Kukkien myyjätär kohotti katseensa kuullessaan nimeänsä mainittavan, ja hänen sinisissä silmissään oli vielä suloa ja kauneutta. Hän katseli kreiviä hetken, sitten näytti hän äkkiä muistavan ja tuli, viittausta noudattaen, korokkeelle.
— Kuinka olet tänne häätynyt? kysyi kreivi. Minä luulin sinun elävän koroistasi jossakin Pariisin lähikylässä.