— Koroistani! Minäkö, herra kreivi! Mistä ne minulle tulisivat? Minulla ei ole muuta kuin minkä milloinkin saan ansaituksi. Minä teen työtä kasvattaakseni sisarentytärtäni, joka opiskelee konservatoriossa, ja voidakseni suorittaa kaksikymmentä prosenttia, jotka olen velkojilleni luvannut.
— Missä asut?
— Sannois'ssa.
— Ja kaikki yötkö vietät tässä helvetissä?
— Niin, aina ensimäiseen aamujunaan, jolla lähden kotiin.
— Se ei ole helppoa.
— Parempi tämäkin kuin nojatuolissa istuminen. Minä kaipaan Pariisin elämää, vaikkapa tämmöistäkin… ja kukkia. En voisi niistä luopua.
— Käykö edes kauppa hyvin?
— Ei. Ennen, kun nuorilla miehillä oli onnea rakkaudessa tai pelissä, he antoivat kultarahan kukasta. Nyt he ovat itaria onnessaankin. Saitureita he ovat! toisti Isabella halveksuen.
Kreivi ei voinut olla hymyilemättä.