Syyskuun alussa lähti koko pieni italialais-amerikkalainen seurue
Luzernista Ouchyyn, asettuen Beau-Rivage-hotelliin.
Vaikka markiisi Verga oli roomalainen, oli hänellä kuitenkin fyysillistä joustavuutta. Pakotettuna toimensa johdosta saattamaan Italian kuningatarta tämän alppimatkoilla oli hän mieltynyt vuoristoon ja oleili mielellään Sveitsissä, missä mukavasti saattoi tehdä semmoisia retkeilyjä. Lelo, joka ei rakastanut luontoa, joka inhosi retkeilyjä, oli ihastunut päästessään Rigin ja Pilatus-vuoren rasituksista ja tietäessään, että edessä oli vain vaivattomia pikkumatkoja Léman-järvelle. Beau-Rivage'in hotelli oli paljoa kodikkaampi kuin National-hotelli. Siellä oli kaunis puisto, somia kolkkia, mihin saattoi eristäytyä, missä lemmen sanoilla täytyi olla parempi kantavuus, tuhat pikkuseikkaa, jotka saattoivat tulla hänen pyrkimyksensä avustajiksi. Ja hänen halunsa kävi yhä hehkuvammaksi. Amerikattaren loistava kauneus, hänen kuin kullassa kylvetetyt hiuksensa, hänen valkoisuutensa, ruumiillisen ja henkisen terveytensä hele kiehtoivat häntä enemmän kuin hänellä oli voimia vastustaa. Hänestä tuntui, että tämä niin valkoverinen nainen kuului jo oikeuttakin myöten hänelle, niin tummalle. Ja kuitenkin tunsi hän kiusauksen, jota hän koetti Helenassa herättää, jäävän tehottomaksi. Eivät hänen sanansa, ei mykkä ihailunsa, ei katseen hyväily hämmentänyt Helenaa. Kun hän illalla toivotti kädestä hyvää yötä, oli se sama aina, yhtä raikas kuin pikku tytön käsi. Eräänä iltana, kun Sant'Anna vastoin tavallisuutta oli kahden hänen kanssaan salissa, alkoi hän itsepintaisesti puhua lemmestä ja intohimosta ja vei hänet taitavasti kukitetun kuilun reunalle. Helena kuunteli kaikkea tätä kaunista, seuraten vastustamatta ja sanoi sitten äkkiä:
— Uskotteko te, että rakkaus on juoksevaa ainetta niinkuin lämpö tai sähkö? kysyi hän mitä kylmäverisimmästi.
Sant'Anna hykähti outoa kysymystä:
— Rakkausko ainetta!… toisti hän typertyneenä, ällistyneenä.
— Niin, tiedemiehet väittävät voivansa eritellä sen, mitata sähkömittarilla, jopa valokuvata…
Kuullessaan tätä ennenkuulumatonta puhetta, joka hänen keskiaikaisten käsitystensä ja nuoruutensa kannalta oli suorastaan jumalanpilkkaa, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti ulos, jättäen rouva Ronaldin ällistyneeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin yritti Helena koreasti selittää, ettei hän suinkaan ollut tahtonut pitää häntä pilanaan.
— Jättäkää, sanoi hän, minä en tahdo kuulla jumalten salaisuutta. Kuten
Carmenista, niin minustakin:
Niin lempii kulkur-lapsonen, on hälle aivan oudot säännöt lain. Jos hylkäät mun, niin lemmin sua ain, mut jos mua lemmit, niin varo vain!
Ranskatar, jos hän on säädyllinen, niinkuin rouva Ronald oli, ei olisi sallinut tämänluontoista kosielua. Hänelle ei olisi riittänyt se, että hän itse ei rikkonut, vaan hän olisi nuhdellut itseään siitä, että hän kiihdyttää miehen himoa ja tekee hänet onnettomaksi. Amerikattaren ei pälkähdä päähänkään kieltää itseltään sitä, mitä hän nimittää ihailijaksi — an admirer. Tältä kannalta katsoi Helena kreivi Sant'Annaa, mutta tällä ei onnettomuudeksi ollut sitä platonisuutta, joka on senlaatuisille ihantelijoille Atlantin takana niin olennainen tunnusmerkki. Ja varomattomuuden kukkuraksi oli hän erinomaisen rakastettava Willie Greylle, joka hänen veljensä pyynnöstä oli saattanut häntä ja hänen tätiänsä Ouchyyn. Joka aamu teki hän markiisi Vergan ja nuoren maalarin kanssa polkupyörämatkan. Lelo, joka inhosi tätä laatua urheilua, ei ollut mukana. Kun hän näki rouva Ronaldin sangen viehättävänä, englantilainen hattu päässä, lyhyt saketti yllä, hame kupeista kiinteänä, tunsi hän mustasukkaisuuden raivoa, joka kiihdytti hänen intohimoansa.