Markiisi Vergaa huvitti sanomattomasti tämä lemmenpeli, jota pelattiin hänen silmäinsä edessä, ja — ei tosin hyveen rakkaudesta, varmasti ei, vaan miesten välisestä kilpailuvaistosta — riemuitsi hän nähdessään ystävänsä turhan ponnistelun.
— Olinko oikeassa? — sanoi hän kun Lelo eräänä iltana saatettuaan rouva Ronaldin hissiin palasi istumaan hänen luokseen hermostuneesti väännellen viiksiänsä. — Mitä nyttemmin ajattelet amerikkalaisesta säädyllisyydestä?
— Että se suorastaan näyttää luonnonvastaiselta!… Se ei ole oman itsensä arvossapitämistä, se on vain nautintoa miehen ärsyttämisestä ja pidättämisestä puolitiessä.
— Samantekevä!
— No niin, luulen kuitenkin, että jokaisella naisella on elämässään joku heikkouden hetki. Rouva Ronaldille sitä ei vielä ole sattunut; se tekee hänet niin rohkeaksi, mutta, hitto vieköön, ellen minä osaa sitä aikaansaada ja käyttää hyväkseni! Hän on päättänyt tulla Roomaan talvikaudeksi…
— Niin, minä olen sen pannut hänen päähänsä… peijakas, enhän aavistanut, että siten tasoitin sinulle tietä!… Mutta olkoon niinkin, luulen kuitenkin, että sinun aikasi menee hukkaan.
— Ehkä kyllä… mutta rouva Ronald ei tee minua naurettavaksi omissa silmissäni. Ellen voi synnyttää hänessä kunnioitusta miestä kohtaan, niin herätän ainakin pelkoa, niin totta kuin olen Sant'Anna! sanoi italialainen synkän näköisenä.
Rohkeudestaan huolimatta ei Helena antautunut vaarallisiin kahdenkeskeisyyksiin. Hän suvaitsi Sant' Annan kosiskelua, mutta kaikkien nähden, ellei juuri korvain kuullen. Huolimatta italialaisesta oveluudestaan ei Lelon ollut onnistunut saada häntä eristetyksi ainoatakaan kertaa. Hän oli virittänyt monta ansaa; mutta niin kunniallinen kuin Helena olikin, oli hän ne huomannut: vain harvoin on nainen todella yllätetty, vaikka hän aina on sitä olevinaan. Nuori mies oli vakuutettu, että jos hän vain muutaman minuutin saisi puhua kahdenkesken, hän saisi Helenan liikutetuksi, ja etsi lakkaamatta keinoja siihen päästäkseen.
Eräänä aamuna kulkiessaan käytävän läpi hän huomasi, että sali ja makuuhuone, jotka olivat rouva Ronaldin ja hänen tätinsä huoneiden välillä, olivat vapaina. Tämä näky synnytti hänessä kavalan juonen. Hän astui sisään, tarkasti huoneet ja meni sitten konttoriin ilmoittamaan, että hänen lankonsa ja sisarensa olivat tulossa ja varasi huoneet heitä varten. Hän puhui Vergoille ja Helenalle odottamastaan vierailusta ja toimitti huomattavalla touhulla huoneisiin kasveja ja kukkia. Hän oli keksinyt harvinaisen hyökkäysaseman ja varustautui käyttämään sitä hyväkseen.
Seuraavana iltana siirtyi koko seura päivällisen jälkeen puutarhaan. Ilta oli harvinaisen kaunis, lämmin ja kuutamoinen. Sant'Anna saattoi nuorta naista järven rannalle. Helena oli heittänyt keveän pukunsa ylle bretagnelaisen vaipan, ja tummilta hartioilta kohoten oli hänen päänsä kuuvalossa ihmeen vaaleanheijasteinen. Hän piti yksin huolen keskustelusta. Hänen kumppaninsa kulki pää alhaalla ilmeisesti jotakin mietiskellen.