— Mikä teidän on tänä iltana? kysyi Helena. Oletteko huonolla tuulella?
— En lainkaan. Minä mietin vain erään ongelman selitystä.
— Matemaattisen?
— Ei, sielutieteellisen.
— Ah, se huvittaisi minua. Voinko saada sen tietää?
— Kernaasti, varsinkin, kun te voitte auttaa minua sen ratkaisuun paremmin kuin kukaan, sillä se ongelma — olette te itse.
— Minäkö?
— Niin. Minusta on arvoitus, mitenkä te, niin nuorena, kauniina ja lahjakkaana, saatatte elää ilman rakkautta.
— Ilman rakkautta!… minähän rakastan puolisoani: se riittää minulle täydellisesti, minä vakuutan… Hän on uhkea olento — vastasi Helena, käyttäen miehensä kuvaamiseksi tätä omituista sanontaa. — En ole milloinkaan tavannut hänen veroistaan miestä ja tuskin tavannen.
— Ja kuitenkin te olette täällä kaukana hänestä: vapaaehtoisesti. Rupean luulemaan, että teillä amerikattarilla on puolisoitanne kohtaan erikoistunne, joka sallii teidän matkustaa, huvitella, olla onnellisia ilman heitä… Jos rakastaa, niin ero on tuskaa.