— Kaipaan vielä lujaa, luotettavaa rakkautta, ja se minulla on!… vastasi rouva Ronald arvokkaasti.
Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.
— Minä olin sen kyllä arvannut, sanoi hän, teissä on neitseellisyyttä, jonka olen tuntenut, joka minua on hämmästyttänyt, ihastuttanut, Te ette vielä tunne, mitä jumalaista elämä sisältää. Te tulette sen kerran tuntemaan… ja minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni ollakseni se, joka sen teille opettaa! lisäsi hän matalalla ja väräjävällä äänellä.
Ensimäistä kertaa joutui Helena hämilleen, mutta tointui heti:
— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi hän kuivalla äänellä. — Palatkaamme.
Lelo puri huultaan.
— Kuten tahdotte, vastasi hän kylmästi.
Rouva Ronald vietti loppu-illan verannalla Vergain, Willie Greyn ja muutamien tuttavien kanssa. Vastoin tavallisuutta oli hän hajamielinen ja vaitelias. Kun hän kohtasi syrjemmälle varjoiseen nurkkaan istuutuneen Sant'Annan katseen, kiihtyi hänen keinutuolinsa liike ja ilmaisi hänen hermostumistaan.
Kello kymmenen seuduilla sanoi Helena hyvää yötä. Haluten olla yksin lähetti hän kamarineitsyensä heti pois. Hän tunsi jonkinlaista riemua. Kävellen edestakaisin kirkkaasti valaistussa huoneessaan hyräili hän erästä italialaista mielilauluansa. Riisuuduttuaan pani hän ylleen valkoisen raakasilkkisen, ihanilla pitseillä koristellun vaipan ja sammutettuaan sähkön meni istumaan avoimen ikkunan ääreen ihaillakseen hetken näköalaa, jonka heleä kuuvalo teki ihanteellisen kauniiksi. Katseen harhaillessa välkkyvällä järvellä, hiljaa hämärtyvillä vuorilla, niitä ehkä näkemättä, mietti hän taannoin kuulemiansa sanoja. Sitten Eedenin aikojen eivät viettelyn keinot ja heikkouden syyt ole muuttuneet: viekkaus ja uteliaisuus ovat ihmissielun ikuisia tekijöitä; mies yrittää alati selittää vaimolle, että elämän puussa on hedelmiä, joiden mehua tämä ei tunne. Kiusaus teki työtänsä rouva Ronaldissa, tässä uudenaikaisessa amerikattaressa, juuri niinkuin se pyhän kirjan mukaan oli tehnyt Eevassa.
Sant'Anna vakuutti, että elämässä on jotakin »jumalaista», jota Helena vielä ei ollut kokenut. Hän muisteli kihlausaikaansa, avioliittonsa ensi aikoja. Niin… hän oli ollut onnellinen, riemuisasti, syvästi onnellinen, mutta ilman huumausta ja aivan inhimillisesti… Tämä varmuus herätti halua tietää ja kaipuuta, jota hän joskus oli tuntenut lukiessaan kirjoista intohimoisia kohtia. Hänen mieleensä välähti, mitä hänen muinaiset toverinsa Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa olivat keskenään kuiskailleet. Kaikilla oli ihanne, ihmeellisiä unelmia, kaikki tuntuivat odottavan jotakin salaperäistä. Lapsellisessa mielessään olivat he siis aavistaneet sitä, mitä hän, Helena, ei tuntenut… Se oli jo sentään liikaa!