Tätä miettiessään kuuli hän äkkiä liikuttavan viereisessä huoneessa, jonka hän tiesi tyhjäksi. Hän herkisti kuuloansa ja aavisti vaistomaisesti, että kreivi Sant'Anna oli siellä. Hänen sydämensä tykytti kovasti. Hän alkoi pelätä. Hän ajatteli, että salpa hän suojelee, että hänellä ei ole mitään pelkäämistä, mutta tunsi kuitenkin kylmän hien kihoavan otsalleen. Hän pidätti henkeänsä paremmin kuullakseen.
Yht'äkkiä kosketti käsi oven ripaa, väänsi sitä rutosti, ja Lelo intohimon ja rohkeuden kaunistamana ilmestyi huoneen kynnykselle.
Säikähdys pidätti Helenan paikallaan.
— Kuinka te uskallatte? — huudahti hän kuristuneella, vaistomaisesti hillityllä äänellä, ollakseen herättämättä oikeanpuolisten naapurien huomiota. — Poistukaa heti!
Tottelemisen asemesta lähestyi kreivi nuorta naista ja — laskien polvensa tuolille, jonka tämä oli työntänyt suojakseen:
— Teidän täytyy kuulla minua, sanoi hän. — Tulkaa tänne, saliin. Teitä varten minä sen olen kukittanut.
— Se on häikäilemätöntä, häikäilemätöntä! — toisti Helena, puristaen käsillään tuolin selkämystä, joka hänet erotti italialaisesta.
— Minä pyydän puheillepääsyä niinkuin kuningattarelta. Teillä ei ole mitään pelkäämistä, kautta kunniani!
— Teidän kunnianne! Kaunis vakuus!… te ette ole herrasmies!
— Ellen olisi herrasmies — vastasi Lelo ääntänsä hiljentäen — olisin tullut kahta tuntia myöhemmin ja tavannut teidät puolustamattomana.