Rouva Ronaldin kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Niinkuin maanne rosvot siis! sanoi hän purevan ylenkatseellisesti.
Sant'Anna kalpeni suuttumuksesta.
— Ja mikä minut on tähän uskalikontekoon ajanut, ellei teidän keimailunne? — sanoi hän patoutuneella kiihkolla. — Ensi hetkestä alkaen olette nähnyt ihailuni. Te otitte vastaan sen ilmaisut, te liehittelitte minua säälimättä… vaikka… minä rakastan teitä…
Helena nosti kädet korvilleen. Nuori mies tempasi ne pois ja toisti:
— Minä rakastan teitä!
Hänen katseensa kuuma liekki näytti koskevan nuoren naisen otsaa: Helenan ripset värisivät, hänen päätään alkoi huimata. Mutta hänen tahtonsa tarmo auttoi häntä, ja hän sai sanotuksi:
— Mutta minä en rakasta teitä, minä! — hän työnsi tylysti toisen kädet luotaan. — Olen tehnyt väärin, tunnustan sen. Te olette minulle sen nyt osoittanut niin että sen ymmärrän… Nyt menkää!
— Iäksikö?
— Toivottavasti!