Tämä sangen epänaisellinen vastaus kalseutti äkkiä kreivin ja sammutti hänen hehkunsa kuin taian tenholla.
Hän ojentautui jäykän-suoraksi:
— Olin erehtynyt teistä, sanoi hän. Hyvästi!
Hän meni ulos kiirettä pitämättä, päätään kääntämättä.
Helena odotti muutamia sekunteja vielä, riensi sitten ovelle ja väänsi kiinni salvan, joka oli ollut ovelasti välivireelle sovitettu.
— Mikä seikkailu! Mikä kohtaus! — kuiskasi hän, hermot väristen.
Sant'Anna hänen huoneessaan, kello yhdentoista aikaan illalla! Oli uskaltanutkin! Oli vuokrannut nuo huoneet vain tänne tunkeutuakseen!…
Rouva Ronald punastui… Hän oli ollut melkein menemäisillään tuohon kukitettuun saliin! oli tuntenut halua!… mutta sentään saattanut vastustaa!.. Tämä ajatus kohensi hänen ylpeyttään, ja hän naurahti itseensä tyytyväisenä. — Ah! amerikatarta ei sentään niinkään vain helposti oteta! Hänen asemassaan olisi ranskatar ollut auttamattomasti mennyttä. Mikä pyörryttävä huumaus!… Hän näki jälleen nuoren miehen edessään, polvillaan, kasvot intohimon huumaamina. Herra Ronaldin sanat palasivat hänen mieleensä. »Tiede on oikeassa», hymisi hän, »rakkaus on ainetta, magneettivoimaa, joka vetää toista kappaletta toista kohti.» Oli hetki, jolloin hän oli sen tuntenut; huoneen ilmakehä oli käynyt oudoksi ja hän oli tuntenut kuin jotakin riemahdusta, ennen kokematonta, jotakin huikaisevaa… Ah! nyt hän ymmärsi. Se »jumalainen» oli korkeimmalle asteellensa huiputettu rakkaus, hetkeksi. Sillä asteella se ei kestä, ei voi kestää: ihmisen vajavaiset voimat eivät kykene sitä siellä pitämään. Hän ymmärsi sen selvästi, älynsä välähdyksellä, ja hänen huulilleen nousi kaksimielisen hymyn värve. Jumalan kiitos, että hänessä sentään oli ollut riittävästi voimaa luvattoman ja haihtuvan onnen houkutuksen torjumiseen! Hän oli saanut opetuksen, mutta oli myöskin antanut!
Tämän lohdullisen ajatuksen vallassa alkoi rouva Ronald varustautua levolle. Mutta pitkän aikaa makasi hän epämääräisessä levottomuudessa, korvat herkkinä kuunnellen, kunnes vihdoin rauhoittuneena nukkui mieluisaan voiton ja pelastetun kunnian tunteeseen.
Seuraavana aamuna tuli: Helena alas noin kymmenen tienoissa ja asettui erääseen puutarhan kolkkaan lukemaan New York Heraldia. Mutta hänen oli mahdoton keskittää ajatuksiansa politiikkaan ja päivän uutisiin. Hän odotti joka hetki kreivin tuloa. Millähän tavoin tämä mahtoi esiintyä? Olisiko hän suuttunut vai häpeissään? Itse puolestaan hän, Helena, tulisi olemaan sangen arvokas, sangen kylmä… Tunnin kuluttua hän näki vihdoin tulevan, ei kreiviä, vaan markiisi Vergan. Markiisi piti avattua kirjettä kädessään.