— Rouva Ronald, — sanoi hän omituisesti hymyillen — te olette menettänyt ihailijanne. Sant'Anna sai eilen puolenyön aikana sähkösanoman, ettei hänen sisarensa tulekaan ja että hänen äitinsä on vaarallisesti sairaana. Hän on lähtenyt ensimäisellä junalla tänä aamuna. Hän pyytää minua lausumaan kiitokset ja kunnioittavat tervehdyksensä.
— Ah!… sanoi Helena niin välinpitämättömällä äänellä, kuin hänelle suinkin oli mahdollista.
Markiisi ei maininnut, sen arvaa sanomattakin — että hänen ystävänsä kirjeeseen oli oheen liitetty 20 louisin shekki — vedon menetyksen tunnustus.
— Nono, minä puolestani en usko hänen äitinsä sairauteen! selitti markiisitar Verga. Donna Vittoria aivan yksinkertaisesti on vaatinut häntä palaamaan.
— Kuka Donna Vittoria on?
— Eräs Lelon ystävätär, hänen ensimäinen lemmittynsä, eräs nainen, joka on kaksi- tai viisitoista vuotta vanhempi kuin hän ja joka aina kuitenkin kaapaisee hänet takaisin… semmoinen takkiainen… niinkuin nuo herrat sanovat. Italialaiset eivät ole uskollisia, mutta he ovat pysyväisiä.
— Hyvä, Lili! — huudahti markiisi nauraen — teidän määritelmänne on mainio ja meille suureksi kunniaksi. Pysyväisyys on hyve, kun sitävastoin niin sanottu uskollisuus on vain mielikuvituksen puutetta.
— Käsitättekö, Helena? — sanoi rouva Verga — eikö se ole rauhoittavaa!
Nuori nainen hymyili epämääräisesti; hän ei ollut käsittänyt.
Mennyt! Sant'Anna mennyt! Hän ei voinut sitä uskoa. Hän arveli, että matka oli vain näennäinen.