Ruokasali oli köynnöksillä ja oksilla koristettu; niiden tumma vihreys sopi hyvin yhteen vanhan kaluston kanssa. Joulutakka paloi suuressa uunissa, iloisesti loimuten ja antaen lämmintä sävyä pöytähopeiden ja kristallien kimalteluun. Ateria oli mitä hilpein. Kaikkien kasvoilla loisti tyytyväisyys ja ilo. Amerikattaret olivat aivan ihmeissään tuntiessaan itsensä niin kotoisiksi tässä vieraassa ja ylimyksellisessä seurassa. Markiisi d'Anguilhon katseli useita kertoja ympärilleen lempeän näköisenä ja sanoi vihdoin:
— Iltamessun jälkeen ja näin omaisessa seurassa, syöty jouluateria on sentään ihana. Tuhmaa olisi mennä ravintolaan, siitä tulisi vain surulliseksi.
— Oletko sinä tarvinnut koko tämän ajan sen huomataksesi? sanoi kreivi de Froissy nepaalleen.
— En, mutta en muista sitä milloinkaan niin tunteneeni kuin tänä iltana! vastasi Jacques katsellen äitiään ja vaimoaan.
— Mitäs te, rouva Ronald, ajattelette meidän vanhoista tavoistamme? kysyi herra de Limeray.
— Niissä on paljon viehätystä… Elämällä Euroopassa on aineksia, joita vielä ei ole meillä se meitä kiehtoo ja pidättää… Nähkää, entiset jouluni eivät ole minuun jättäneet mitään muistoa mutta tätä tuskin milloinkaan unohtanen!…
Seuraavan päivän iltapuolella ottivat Annie ja hänen anoppinsa vastaan Blonayn lapset; illalla oli tanssiaiset vanhemmille ja linnan palvelusväelle. Ne aloitti Jacques vaimonsa kanssa. Dora oli haltioitunut. Hän eli mielestään kuin keskellä romaania.
— Kuinka mielenkiintoista tämä on! sanoi hän rouva Ronaldille.
Sitten hän lisäsi matalalla äänellä:
— Kiittäköön Jack onneaan, etten ennen ole käynyt Blonayssa.