Kuullessaan tämmöisiä arvonimiä, lensivät rouva Ronaldin ja neiti Carrollin silmät selälleen, ja heti kun he olivat yksin markiisittaren kanssa, kysyi Dora tältä, olivatko ne tosiaan olleet todellinen ruhtinas ja todellinen herttua.
— Kyllä varmasti, ja kummallakin on kilometriä pitkä esi-isien luettelo… Heitä huvittaa auttaa meitä asuntomme kuntoonpanossa. Italialaiset eivät ole ensinkään jäykkiä, saatte nähdä.
Kun Amerikan ja Pariisin kuulumat oli kerrottu, lähti rouva Verga saattamaan ystävättäriään ajelulle. Ilma oli niin lauha, että vaunut saattoi pitää avoimina. He ajelivat hiljoilleen Corson läpi.
— Rakas, vanha Rooma! — sanoi Helena katsellen ympärilleen heltyneellä mielellä. — Sen jälleen nähdessään tuntee itsensä aina onnelliseksi! Minä tulin tänne Henrikin kanssa avioliittomme ensi kuukausina. Se on yhä elävästi muistossani. Luulisin vielä tuntevani kaikki vanhat kadut, kaikki palatsit.
— Oh! — sanoi Dora — siitä on jo kahdeksan vuotta, kun minä olin täällä. Jalkojani pakottaa vieläkin, kun muistelen Vatikaanin loppumattomia taidesaleja, joita pitkin minua laahattiin. Hotelliin palattuani itkin usein väsymyksestä. Minä olin ruvennut vihaamaan veistokuvia, lukuunottamatta Belvederen Apolloa, ihanaa siivekästä nuorukaista.
— Siivekäs Apollo! Dody, mikä mytologia! huudahti rouva Ronald. Te sekoitatte sen Merkuriukseen.
— En ensinkään. Tiedän hyvin, ettei sillä ole siipiä kantapäissään, mutta se teki minuun sen vaikutelman kuin olisi se ollut olento, joka todella voi kulkea ilmassa ja vetten päällä, tosiaankin oikea jumal-ihminen… Ah, kuulkaa, rouva Verga, jos huomaatte kreivi Sant'Annan, näyttäkää hänet minulle.
Markiisitar alkoi nauraa:
— Ah! kreivi Sant'Anna Apollosta puhuttaessa!… Hänestä olisi varmaan mairittelevaa kuulla sitä!
Neiti Carroll punastui, mutta selitti vilkkaasti: