— Hän erehtyisi… minulla ajatukset usein seuraavat toisiansa lainkaan toisiinsa liittymättä, ja kun en häntä tunne, en voi tehdä mitään vertailua.
— Se on totta. Hän on muuten sangen kaunis, eikö olekin, Helena?
— Sangen kaunis, vastasi nuori nainen välinpitämättömällä äänellä.
— Te näette hänet heti kohta: hän on epäilemättä Pinciolla.
Nämä sanat hätkähdyttivät äkillisesti rouva Ronaldia. Hän ymmärsi nyt vasta, kuinka kiusallinen Ouchyn muisto oli ja että hänen ei olisi pitänyt tulla Roomaan näin pian.
Aamulla oli satanut: arvellen, että Villa Borghesessa olisi liian kosteaa, käski rouva Verga kuskinsa ajaa Pinciolle.
Vaunut nousivat verkalleen ylös päivänpaisteista rinnettä pengermälle, missä hienoston oli tapana vaihtaa tervehdyksiä ja päivänkuulumia, ja taiteilijain taas painaa mieleensä sitä jumalaista alakuloisuutta, jota auringonlasku levittää Rooman ylle.
Amerikattaret olivat olleet siellä jo muutamia minuutteja, kun markiisitar huudahti:
— Kas, tuossahan juuri Sant'Anna on!
Dora sai töintuskin pidättyneeksi kääntymästä katsomaan.