Huomattuaan markiisitar Vergan erkani Lelo tuttavistaan, joiden kanssa hän puheli, ja tuli hänen vaunujansa kohti.
Nähdessään Helenan näytti hän hiukan yllätetyltä; mutta melkein samassa kuitenkin ojensi ilman väkinäisyyttä ja epäröintiä hänelle kätensä:
— Tervetuloa! — sanoi hän mitä luontevimmalla äänellä. — Mieluisaa nähdä teitä jälleen.
Markiisitar esitti hänet Doralle. Hän kumarsi syvään ja kääntyen
Helenan puoleen sanoi:
— Te olette viipynyt kauan. Me pelkäsimme teidän muuttaneen matkasuunnitelmaanne.
— Me tahdoimme odottaa huonojen säiden päättymistä.
— Siinä teitte viisaasti… Nyt voimme tarjota teille aurinkoa niin paljon kuin haluatte.
Nojaten tuttavallisesti käsivarsillaan vaunujen reunaan hän sitten kyseli rouva Ronaldilta kuulumia hänen tädistään, veljestään, jopa miehestäänkin. Puhui Pariisista kysellen, mitä uutta oli teattereissa. Tuontuostakin katsahti hän uteliaasti neiti Carrolliin, ikäänkuin tämä olisi erikoisesti hänen mieltänsä kiinnittänyt. Hänen silmissään ei ollut enää taannoista hehkua, hänen huulillaan ei samaa värettä, hänen äänessään ei sitä lämpöä. Sammunut oli se halu, joka teki hänen kasvonsa niin palaviksi; sammunut intohimo, joka teki hänet niin kaunopuheliaaksi. Hämmästyneenä Helena tuskin sai vastatuksi. Oliko tuo sama mies, joka niin tulisesti oli puhunut rakkaudestaan! Joka kello yhdentoista aikaan illalla oli tunkeutunut hänen huoneeseensa!… Oliko hän vain nähnyt unta? Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Helena omituista sisäisen vilun tunnetta, kaikki hänen ympärillään tuntui muuttuvan harmaaksi ja alakuloiseksi. Hänen kasvonsa värähtivät, häntä puistatti.
— Kas, nyt aurinko laskee, sanoi markiisitar. Se on vaarallinen hetki sille, joka ei ole tottunut.
Tällöin pyysi kreivi rouva Ronaldilta lupaa käydä häntä tervehtimässä ja tarjoutui moitteettoman kohteliaasti hänen käytettäväkseen; ja lausuttuaan hyvästit astui muutaman askeleen taaksepäin ja kumarsi naisille uudelleen.