— Minä kuulin usein puhuttavan teistä viime kesänä, neiti, — lisäsi kreivi muutamien tavanmukaisten alkusanojen jälkeen; — minulla oli suuri halu saada tutustua teihin.
— Onko minusta puhuttu paljonkin pahaa?
— Pahaako? — toisti Lelo, hiukan tyrmistyneenä.
— Onko teillä niin huono käsitys italialaisista?
— Ei italialaisista erikoisesti, mutta eurooppalaisista yleensä.
— Ah, oletteko tuntenut heitä paljonkin?
— En ainoatakaan! — vastasi hän suoraan; — ja ne, jotka tapasin Pariisissa markiisitar d'Anguilhonin luona, tuntuivat minusta tosiaankin viehättäviltä; mutta New Yorkissa he eivät ole pyhimyksen maineessa.
— No, te saatte nähdä, että me olemme maatamme parempia. Oltuanne jonkun aikaa meidän parissamme te teette meille oikeutta.
— Joka tapauksessa olen ollut ihastunut ja hämmästynyt Rooman katselemisesta. Se oli muistossani säilynyt kirkkokaupunkina, jossa tuskin uskalsi ääneen puhua. Tänä aamuna olen kulkenut hiukan siellä täällä, ja se näyttää minusta todella hilpeältä ja täysin uudenaikaistuneelta.
— Niin, kyllähän sitä on nuorennettu, mutta taitamattomasti: minuun sen vaikutus on pikemminkin kiusallinen. Kun kuljen uusien kaupunginosien läpi, tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, siristän silmiäni, ikäänkuin valo olisi liian räikeää. Jokin siinä minua haavoittaa, loukkaa… Se on kummallista…