— Ei, sanoi Helena, sillä me jatkamme vain edeltäjiämme: vain teidän esi-isänne kärsivät nykyajan avonaisesta Roomasta.
Kreivin kasvoille nousi hieno puna; hän katseli amerikatarta ihmetellen:
— Se on mahdollista, sanoi hän. Sitä selitystä en olisi keksinyt… Jos muinaisetkin Sant' Annat nousevat panemaan vastalauseensa nykyistä asiain tilaa vastaan, niin ei ole kumma, että se minua tympäisee.
— Mutta kuuluttehan te kuitenkin valkoisiin? kysyi neiti Carroll.
— Niin, siellä minulla on parhaat ystäväni, niiden joukossa enimmäkseen seurustelen ja myötätuntoni on sillä puolella; mutta en ole tyyten rikkonut väliäni mustienkaan kanssa, joihin sukuni kuuluu… Niinpä voinkin hankkia kaikki luvat, mitä saatatte haluta Vatikaanista.
— Olkaa varuillanne! sanoi rouva Ronald; entä jos pyydämme aivan tavattomia?
— Pyytäkää, minä olen kokonaan käytettävissänne! sanoi nuori mies nousten.
Molemmat naiset kiittivät ja vieras sanoi hyvästit.
Markiisitar Verga oli aina mielissään, jos hänellä oli joku huomattava amerikatar esiteltävänä: se antoi hänelle merkitystä ja toi lukuisammin nuoria miehiä hänen vastaanottoihinsa, mikä tuotti hänelle suurta nautintoa. Rouva Ronald oli sangen kaunis nainen, suorastaan koristeellinen; Dora, rikas perijätär, omaperäistä ja puoleensavetävää tyyppiä: näiden molempain avulla tulisi talvikausi epäilemättä viehättäväksi. Hän kuljetti heitä vaunuissaan, vei oopperaan, esitteli lähimmälle seurapiirilleen ja ylimalkaan valkoiselle ylhäisölle. Kaikkialla otettiin heidät vastaan niin luontevan herttaisesti, niin miellyttävän kohteliaasti kuin on Italian yleisölle ominaista. He tunsivat itsensä tuotapikaa kotiutuneiksi näissä Rooman piireissä, joissa esteettömästi puhutaan englantia ja ranskaa, jotka ovat tulossa yhä kosmopoliittisemmiksi, joiden portit amerikatar on auki murtanut ja joiden uudistamisen hän kukaties on suorittava.
Helena ja neiti Carroll saivat pian enemmän kutsuja kuin saattoivat noudattaa. He kävivät kaikkialla, asianmukaisesti neiti Beauchampin Ja Vergain saattamina. Meni tuskin päivääkään etteivät he tavanneet Leloa. Tavoittaen suunnittelemaansa suloista kostoa osoitti hän rouva Ronaldille kunnioittavaa ystävyyttä, mutta Doralle sensijaan ihailijan tunteita. Ensi hetkestä oli heidän välillään syntynyt sympatiaa; kreivin ei tarvinnut nähdä vaivaa antaakseen heidän suhteilleen keimailun sävyä. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tavata molempia amerikattaria. Anoipa hän eräänä päivänä lupaa saada saattaa heitä Rooman taiteellisiin ja historiallisiin pyhättöihin.