— En suinkaan oppaana, sillä minä en tunne Roomaa — oli hän lisännyt viehkeän vaatimattomasti. Olen aina odottanut kaunista naista, joka tahtoisi minua niihin opastaa… Kun Sallimus nyt lähettää tielleni kaksi, täytyy käyttää harvinaista tilaisuutta, joka ehkei uusiinnu.
Tarjoukseen suostuttiin: nyt saattoi nähdä Lelon samoamassa Vatikaanin taidesaleissa, kirkoissa ja kappeleissa, forumin poikki ja muinaisten keisarien palatseissa. Rouva Ronald ja Dora huomasivat pian hänen todellisen tietämättömyytensä, kykenemättömyytensä kääntämään latinankielistä kirjoitusta. He härnäilivät häntä säälimättömästi, mutta hän ei siitä pahastunut. Italialainen ei koskaan häpeä tiedon, ainoastaan tunteen puutetta. Hänellä on vaiston lahja, joka saattaa hänet halveksimaan tiedon hankkimista, ja tämä vaisto tavallisesti riittää.
Tavalliselle häikäilemättömyydelleen uskollisena pani Dora Baedekerin Sant'Annan käteen ja pakotti hänet lukemaan siitä. Aluksi tuntui se hänestä ikävältä, sitten herättivät nämä ylen suppeat tiedot halua saada erinäisistä seikoista tietää enemmän. Jopa syventyi hän lukemaan Svetoniusta. Metsästysklubin jäsen lukemassa Svetoniusta! Se oli tosiaan ilmestys! Jonkinlaisen salaperäisen perinnäisvaiston avulla pääsi Lelo nopeammin ja syvemmin kosketuksiin Rooman henkilöiden ja asiain kanssa kuin hänen kumppaninsa. Jonkun keskiaikaisen muistomerkin edessä värähti hänen kasvoillaan usein liikutuksen ilme, hänen katseensa surumielisyys syveni, hänen päänsä nytkähti alas, ikäänkuin menneisyys muutamaksi sekunniksi olisi koskettanut mieskohtaisesti häntä itseään.
Näillä retkillä seurasi hän aina Doraa. Tämän suorasukainen puhe ja omaperäiset huomautukset huvittivat häntä. Äänettömästä sopimuksesta he piankin eristäytyivät jääden seisomaan jonkun veistoksen tai maalauksen eteen. Tämä temppu tuotti Helenalle jonkinlaista katkeruutta. Hän kiiruhti askeliaan ikäänkuin paetakseen jotakin pahaa, Sofia-täti, joka aina oli mukana, jaksoi vain vaivoin häntä seurata. Kun nuoret taas hänet yhdyttivät, oli hänen kasvoillaan hermostunutta levottomuutta, joka sai Sant'Annan silmät kiilumaan ilkkua ja tyydytystä.
Eräänä iltapäivänä, kun markiisitar Verga oli ottanut Doran ja hänen äitinsä mukaansa, lähtivät neiti Beauchamp ja rouva Ronald yksin ajelemaan. Helena käski kuskin ajaa St. Sebastianin portin toiselle puolelle. Hän oli saanut äkillisen päähänpiston mennä Appiuksen tielle. Sattui vielä olemaan tuollainen päivä, joka on Rooman seudun Suurpäiviä, jolloin, joko jostakin valoheijastuksesta tai vaikeammin selitettävistä syistä koko seutu on äärettömän, miltei yliluonnollisen alakuloinen. Se tempasi Helenan mukaansa.
— Tätä voisi sanoa kuolleen maiseman kolkaksi! — sanoi hän ympärilleen katsoen.
— Ei sentään aivan, vastasi neiti Beauchamp; sillä tuolla ovat rouva
Vergan vaunut, ja ellen erehdy, edempänä, jalkaisin kreivi Sant'Anna ja
Dora.
Rouva Ronald vuorostaan erotti nyt vanhaa tietä reunustavain hautapatsaiden välillä molempain nuorten hahmot: hänen sydäntänsä kouristi. Hän näki neiti Carrollin kumartuvan lukemaan jotakin hautakirjoitusta, nousevan ylös ja pää saattajaansa kohti kääntyneenä jatkavan hiljaista kävelyä, joka osoittaa tuttavallista puhelua.
— Niin, he siinä ovat; he tutkivat muinaistiedettä, sanoi hän ivallisella sävyllä.
— Mistä ihmeestä he ovat kreivin löytäneet? sanoi neiti Beauchamp.