Z….
Djénanelta Andrélle.
Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit, minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa, jolla kerran rukoilimme… Ja lopulta teidän silmistänne häipyy kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.
Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle… Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne, joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria, keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet, enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan… Tiedän että silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa, toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle…
Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut, missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä ajatellessanne…
Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista — meistä… Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne, lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja kirkkaiden silmienne takana!…
Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja yksin… kärsin, ja valvon yöni taistellen!… Hyvästi. Säälikää minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.
Djénane.
André vastasi:
Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä "kylmien ja kirkkaiden" silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus…