Ja nuori bei sitten, vihollinen — muuten hienoin keikari turkkilaisessa armeijassa, missä univormuja yleensä kannetaan hyvin — hän on kieltämättä kaunis mies, ääni lempeä, niinkuin Kondja-Gul oli kertonut ja katse hiukan viekas — perintö äidiltään. Tähän asti hän on esiintynyt täysin hienotunteisesti vaimoaan kohtaan, jonka etevämmyyden on huomannut, ja mielistelee häntä puoleksi leikillisesti, puoleksi kunnioittavasti; ja itämaalaisen tavan mukaan hän koettaa voittaa hänen suosionsa ennenkuin käyttää omistusoikeuttaan. — Sillä vaikka turkkilainen avioliitto solmitaan äkkiä ja suostuminen on puolinainen ennen häitä, niiden jälkeen sensijaan ilmenee hienotunteisuutta ja häveliäisyyttä, jolla tuskin ollenkaan on vastinettaan länsimaisissa tavoissa. —
Hamdi-Bei, joka aina päivällä on toimessa Ylzid-palatsissa, palaa ratsain illalla, antaa ilmoittaa tulonsa vaimolleen ja käyttäytyy aluksi kuin olisi vieraisilla. Illallisen jälkeen hän istuutuu tuttavallisemmin vaimonsa viereen sohvalle polttamaan vaaleankeltaisia savukkeitaan, ja kumpikin tarkkaa silloin toistaan, kuin kaksi varuillaan olevaa vastustajaa, mies hellänä, mairittelevana, ajoittain huolestuttavan vaiteliaana, vaimo, henkevänä ja häikäisevän nerollisena, niin kauan kuin on kyseessä pelkkä keskustelu, mutta äkkiä teeskennellen orjallista alistuvaisuutta, joka riisuu mieheltä aseet, jos hän koettaa vetää häntä povelleen tai suudella häntä. Sitten, kun kello lyö kymmenen, lähtee bei hänen luotaan, painaen suudelman hänen kädelleen… Jos hän olisi itse valinnut tuon miehen, olisi hän luultavasti häntä rakastanut; mutta Karadjiamirin aroilta kotoisin oleva kesytön pikku prinsessa ei aikonut taipua hänelle tyrkytetyn miehen tahtoon.
Muuten hän tiesi, että se aika oli vallan lähellä ja välttämätön, jolloin tuo mies ei enää tyytyisi sanomaan hänelle iltasin kohteliaasti hyvästi, vaan jolloin hän oli seuraava häntä hänen makuuhuoneeseensa. Hän ei aikonut yrittää vastustamista, eikä turvautua minkäänlaiseen rukoilemiseen. Hän oli päättänyt ikäänkuin jakautua olemuksessaan kahtia, mikä on tavallista hänen ikäisilleen ja säätyisilleen nuorille turkkilaisnaisille, jotka ajattelevat näin: "Ruumiini on sopimuksen nojalla luovutettu muukalaiselle, ja sen olen säilyttänyt hänelle, sillä olen kunniallinen: mutta sieluni, jonka vakaumusta ei ole kysytty, kuuluu vielä minulle, ja minä pidän sen tarkoin suljettuna jonkun ihanteellisen rakastajan varalta… jota en kenties koskaan ole kohtaava ja joka todennäköisesti ei koskaan saa sitä tietää!"
Nuori vaimo on siis yksin kotonaan koko iltapäivän.
Tänään, odottaessaan vihollisen paluuta Yldiz'istä, valtaa hänet halu jatkaa Andrélle kirjoittamaansa päiväkirjaa, joka keskeytyi tuona onnettomana Zil-hidjén 28:ntena päivänä, 1318, muhamettilaisen ajanlaskun mukaan, nimittäin hänen hääpäivänään. Aikaisemmat lehdet hän on saava takaisin eräältä ystävättäreltä, jonka taiteeseen on jättänyt ne, hän kun pitää uutta kirjoituspöytänsä laatikkoa kyllin varmana säilytyspaikkana. Ja hän alkaa kirjoittaa:
Zil-hidjén 28 p. 1318. (Huhtik. 19 p. 1901 länsimaalaista ajanlaskua).
Itse isoäitini tulee minua herättämään. (Tuona yönä olin niin myöhään saanut unta!…) joudu, joudu — hän sanoi minulle. Varmaankin olet unhottanut, että sinun piti olla valmis kello yhdeksän. Kuka nyt hääpäivällään nukkuu noin kauan!
Kuinka ankaralta hänen äänensä kaikui! Se oli viimeinen aamu, jonka vietin hänen luonaan, rakkaassa nuoren tytön huoneessani. Eikö hän voinut ainakin päiväksi hellittää ankaruuttaan? Avatessani silmäni näen serkkuni, jotka vallan hiljaa ovat nousseet ja paraikaa pukevat ylleen tsakshafinsa, rientääkseen kotia alkamaan perinpohjaista pukeutumistaan. Emme enää koskaan herää näin yhdessä, ja hyvästelemme vielä toisiamme hellästi. Kuulee pääskysien riemuiten visertelevän, aavistaa, että kevät ulkona kukoistaa kauneimmillaan: uhrauspäiväni alkaa auringonpaisteisena. Tunnen itseni hukkuvaksi, jota ei kukaan tahdo auttaa.
Pian alkaa talossa hirveä melu. Ovia avataan ja paiskataan kiinni, kiireisiä askelia, silkkilaahuksien kahinaa. Naisääniä ja sitten neekerien kimakat äänet. Itkua ja naurua, nuhteita ja valituksia. Huoneeseeni tullaan ja siitä poistutaan lakkaamatta; sukulaisia, ystävättäriä, orjattaria, ja kaikki he tulevat neuvomaan, miten tulee kammata morsiamen hiukset. Silloin tällöin iso neekeri käskee noudattamaan järjestystä ja kehottaa joutumaan.
Nyt on kello yhdeksän; vaunut ovat saapuneet, koko hääseurue odottaa, anoppi, kälyt, nuoren bein kutsumat vieraat. Mutta morsian ei vielä ole valmis. Häntä ympäröivät naiset tarjoutuvat silloin auttamaan. Mutta juuri heidän läsnäolonsa hidastuttaa. Viimein morsian hermostuu, kiittää heitä ja pyytää, että hänelle tehdään vähän tilaa. Ja nyt hän itse kampaa ja järjestää hiuksensa, pukee kuumeisen nopeasti yllensä oranzhi-kukilla koristetun morsiushameensa, jonka laahus on kolmen metrin pituinen, harsonsa ja pitkät kultarihma-vyyhdit, jotka kiinnitetään hiuksiin… Yhtä ainoata koristetta hän ei itse saa asettaa, nimittäin diadeemia.