Tätä raskasta hohtokivistä otsahelyä, joka vastaa europpalaisten käyttämää oranzhi-kukkakruunua, kieltää maan tapa ketään muuta asettamasta morsiamen päähän kuin erästä nuorta naista, joka on valittava läsnäolevien ystävättärien parista, joka on ensi kertaa naimisissa, joka ei ole ottanut avioeroa ja joka tunnetusti on onnellinen avioliitossaan. Tämän valitun tulee ensin lukea lyhyt rukous Koraanista, sitten hän laskee diadeemin nuoren morsiamen päähän, toivottaen hänelle onnea ja ennenkaikkea sitä, että tällainen kruunaaminen on tapahtuva hänelle ainoastaan kerran elämässä. (Toisin sanoin — ymmärrättehän, André, — ei avioeroa eikä uusia naimisia.)
Läsnäolijoiden joukossa yksi näytti niin erikoisen sopivalta, että kaikki yksimielisesti valitsivat hänet, nimittäin Djavidé, rakas serkkuni. Eihän häneltä puuttunut mitään: hän oli nuori, kaunis, äärettömän rikas ja oli ollut puolentoista vuotta naimisissa miehen kanssa, jota mainittiin vallan erinomaiseksi!
Mutta kun Djavidé lähestyi kiinnittämään onnensa minun otsalleni, näin kahden ison kyyneleen helmehtivän hänen silmäripsillään.
— Serkku parkani — hän sanoi minulle — miksi juuri minun piti tehdä tämä?… Vaikka en olekaan taikauskoinen, en koskaan voisi unhottaa antaneeni sinulle sen onnen, joka on tullut minun osakseni. Jos sinun on määrä vastaisuudessa kärsiä niin kuin minä kärsin, luulen, että se on minun syyni, minun rikokseni… —
Siis hänkin, näennäisesti onnellisin kaikista, hänkin on perin onneton!… Voi minua!… Eikö siis kukaan kuule hätähuutoani, ennenkuin lähden tästä talosta?
Mutta diadeemi on laskettu päähän ja minä sanon: "Nyt olen valmis." Iso neekeri lähestyy kantamaan laahustani ja käytävien kautta alan astua portaille. (Pitkät käytävät, jotka öin ja päivin ovat täynnä palvelijattaria ja orjia, johtavat aina huoneisiimme, André, jotta olisimme kuin satimessa.)
Minut viedään alas isoimpaan saliin, missä koko perhe jo on kokoontuneena. Ensiksi isäni, jolle minun tulee sanoa hyvästi. Suutelen hänen käsiään. Hän lausuu muutaman tilaisuuden vaatiman sanan, jota en kuule. Minua on kehottamalla kehotettu kiittämään häntä täällä, julkisesti, kaikesta hänen kuluneina vuosina osottamastaan hyvyydestä ja varsinkin tämänpäiväisestä, nimittäin tästä avioliitosta, johon hän on saanut minut myöntymään… Mutta sitä en voi tehdä, se käy yli voimieni. Jään seisomaan hänen eteensä ääneti ja jäykkänä, kääntäen pois katseeni, eikä yksikään sana lähde huuliltani. Onhan hän tehnyt kauppasopimuksen, hän on luovuttanut minut, syössyt minut turmioon, hän on syypää kaikkeen. Kiittäisinkö häntä, kun sydämessäni häntä kiroon!… Oi, onko todella mahdollista, että äkkiä tuntee kuolettavasti vihaavansa sitä olentoa, jota on rakastanut ylitse kaiken!… Voi sitä kauheata hetkeä, jona mitä hellimmästä kiintymyksestä siirtyy täydelleen vihan valtaan… Ja minä hymyilin alinomaan, André, sillä sinä päivänä täytyy hymyillä.
Sillävälin kuin vanhat sedät antoivat minulle siunauksensa, alkoivat morsiussaaton naiset, jotka olivat nauttineet virvokkeita platanien siimeksessä puutarhassa, verhoutua huntuihinsa.
Morsian yksin, kuten tapa vaatii, ei saa verhoutua; mutta neekerit nostivat ylös silkkiverhoja, muodostaen täten käytävän, joka ulottui talon ovelta katettuihin vaunuihin asti, joiden ikkunoita peittivät pienten reikien lävistämät puuluukut. Näin eivät kadulla olijat voineet nähdä morsianta. Lähtöhetki on tullut, ja minä kuljen silkkiseinäisen käytävän läpi. Zeyneb ja Mélek, morsiusneitoseni, joiden molempien hääpukua peittää sininen domino-vaippa, seuraavat minua ja nousevat kanssani vaunuihin, — ja nyt olemme kuin suljetussa laatikossa, johon katseiden on mahdoton tunkea.
Ajoneuvoihin asettumisen jälkeen, jotka minuun vaikuttavat ruumisvaunuilta, kuluu pitkä hetki. Anoppini ja kälyni, jotka ovat tulleet minua noutamaan, eivät vielä ole nauttineet marjamehu-juomaansa ja viivyttävät lähtöä… Sen parempi. Olenhan täten voittanut vähintäin neljännestunnin, jonka muuten olisin antanut tuolle toiselle.